Tänään se tuli taas kerran todistettua: mä olen huono ottamaan krittiikkiä vastaan. Mä vaan en kestä sitä! Kun ihmisellä on näin valtava tarve olla ja tehdä aina täydellistä niin kritiikki sattuu. Sehän on merkki siitä että mä olen epäonnistunut, en olekaan ollut täydellinen.
Jotain olen kritiikin vastaanottamisesta kuitenkin vuosien varrella oppinut: en enää puolustaudu ja yritä epätoivoisesti selittää sitä, miten asia oikeesti ei ole mun syytäni. Miten se johtuu kuun asennosta tai mun kuukautiskierron vaiheesta tai ihan mistä vaan paitsi musta itsestäni.
Nyt otan kritiikin vastaan ja kärvistelen sen kanssa sitten yksikseni.
Mutta ehkä mä joku päivä vielä opin ottamaan kritiikin vastaan. Opin edes lyhyen hetken ajaksi katsomaan itseäni jonkun toisen silmin. Ja ymmärrän sen, että kaikki vaan ei sovi kaikille. Opin huomaamaan omat virheeni ja heikkouteni. Tai ainakin hyväksyn sen, että joku ei pidäkään mua täydellisenä tällaisena kuin olen. Hyväksyn sen, että vaikka joku huomaakin mussa jotain kritisoitavaa se ei välttämättä tarkoita sitä, että olisin tuon ihmisen silmissä täysin epäonnistunut ihminen. Mussa voi olla joku ei-niin-täydellinen asia, mutta silti musta voi pitää.
Ehkä joskus voin myös oppia sen, että mä oikeesti en ole täydellinen. En edes voi olla kaikissa asioissa täydellinen.
Tällä hetkellä en kestä sitä ajatusta ja kritiikki aiheuttaa pahimmassa tapauksessa suuren loikkauksen täysin päinvastaseen tilanteeseen: ”parannan” toimintaani ja menen sitten siihen toiseen ääripäähän. Ettei kukaan vaan pääse enää sanomaan samasta asiasta toistamiseen! Mutta kun se toinenkin pää saattaa mennä liian pitkälle! Ja taas on mahdollisesti kritiikkiä edessä.
Olen joitakin vuosia sitten täysin tietoisesti opetellut ajattelemaan positiivisesti ja se onnistui. Itse asiassa jopa yllättävän hyvin. Oliskohan tässä mun seuraava opeteltava asia?