Motivaationainen teki paluun. Ensimmäisen kerran tapasin kyseisen keijukaisen lukiovuosinani tehdessäni töitä paikallisessa McDonaldsissa koulun ohella. Rouva kävi monta kertaa viikossa ja tilasi aina autokaistalta usealla kymmenellä eurolla ruokaa mukaan.. Silloin pohdin vain että syytetäänkö minua kuolemantuottamuksesta jos juuri minun myymäni kaloripommi on se viimeinen pisara tämän lähemmäs kaksisataakiloisen valaanpuolikkaan sydämmelle. Kysyinkin joskus työkavereilta että eikö se ole vähän sama asia myydä sellaiselle bicmac-ateriat plussana ja kyytipojaksi vähän nugetteja, majoneesit ja jätskit siihen päälle kuin jos myisi 4,5 promillea puhaltavalle kossupullon.. Sillonhan kuuluu sanoa että etköhän sä oo tätä jo ihan tarpeeks vetäny, tänään ainakaan ei myydä..
Vielä suuremman dilemman aiheutti lasten syntymäpäivät. Aluksi olin tyytyväinen kun sain hoitaakseni ne. Eipähän tartte hikoilla keittiössä vääntämässä jumalattomia juustohampurilaisvuoria. Mutta kun ensimmäinen nelivuotias – äärettömän suloinen- tuli sanomaan synttärihärdellin jälkeen että hänellä oli maailman parhaat synttärit, tunsin itseni vähintääkin namutädiksi seisoessani Ronald McDonald-pellen ständin vieressä. Sen ikäinen ei muista vanhempana koko synttäreitä. Mutta alitajunnassa mäkki, punatukkainen pelle ja se kuvottava rasvankäry yhdistyvät hyvään fiilikseen… Kuvittelin miten kaikki ne pienet synttärivieraat teini-iässä juoksisivat koulupäivän jälkeen mäkkiin. Sen jälkeen pyysin että saisin kouluttaa jonkun muun huolehtimaan lasten syntymäpäivistä.
Tosiaan, motivaationainen asuu nykyään minua vastapäätä. Ikävä kyllä nimeomaan keittiön ikkunasta näkee aina kuinka se yrittää mahduttaa itseään pikkuruiseen autoonsa… Voin melkein kuulla jousten huutelevan tuskissaan kun pikku auto-parka ihan vinkkelissä kurvaa pois pihasta kun motivaationainen matkustaa hakemaan joltain toiselta tyttöressulta päivittäisen sepelvaltimontukkija-annoksensa.
Aina kun meinaan jättää juoksulenkin väliin tai harkitsen hakevani jäätelöä kaupasta, riittää kun vilkaisen vastapäistä taloa ja pientä autoressua- kummasti alkaakin lenkkipolku kutsua ja jätskit unohtuvat. Työterveydenhoitaja tosin katsoi hyvin pitkään kun vastasin että kaksisataa kiloa puhdasta ihraa kun kysmys oli että mikä motivoi liikkumaan.