Joskus elämässä tulee hetkiä että, tajuaa kaiken olevan paremmin kuin hyvin. Missään ei kertakaikkiaan ole valittamista. Edes maanantai-aamu, krapulan ja vapinan jälkimainingit (mikä on kyllä ehkä on vähän epäreilua kun ottaa huomioon, että lauantain juomasaldo jäi viiteen siideriin) ja vesisade ei pysty masentamaan.
Opiskelijan kevät oli yhtä mielenkiintoista kuin kuivuvan taulun katselu ja yhtä masentavaa kuin marraskuu. Kuukaudet kuluivat juostessa vuoropäivin oman repaleisen jalan kanssa Töölössä ja Pikku Koiran lääkäreissä, loppuaika kului sohvalla maatessa jalat kohti kattoa, aivan kuten ilkeä Kirurgi oli määrännyt. Opiskelu takkuili, työtilanteessa ei ollut hurraamista, kela ahdisteli kirjeillä sairaspäivärahoista.
Ja yhtäkkiä, opiskelu sujui, Pikku Koiraa pursui elämän iloa, sairaalaviikot olivat enää haalea muisto (kohdilleen osunut lääkitys toki on omiaan sumentamaan muistoja), Opiskelija sai tilaisuuden työhön, jota teki ensi sijaisesti itse työn takia ja vasta toissijaisesti rahan takia, työn josta maksettiin niin paljon ettei tarvitsisi enää syödä nuudeleita puolta kuukautta.
