Muistatko elokuvan Amélie? Pienen ihmisen toisen pienen ihmisen asialla? Pidä penkistäsi kiinni, samaa aseistariisuvaa tykitystä tarjotaain myös elokuvassa Micmacs (2009).
Asetelma voisi olla hyvin perinteinen: mies saa kuulan kalloonsa samalla, kun hänen isänsä tapetaan. Hän päättää kostaa. Samasta lähtöruudusta voisi alkaa mikä tahansa ikävystyttävä amerikkalainen toimintaelokuva. Mutta ranskalaiset ystävämme ovat hoitaneet homman paljon kiinnostavammin.
Ohjaaja Jean-Pierre Jeunet yhdistelee kiinnostavalla tavalla Kaurismäkeläisiä elementtejä, kuten asustelua kodittomien slummissa, ja päivittäistuotteiden shoppailua kaatopaikalla, sekä toisaalta ranskalaista kurittomuutta ja elämänmyönteistä asennetta. Siinä, missä Kaurismäki laittaa miehensä kyyhöttämään yksin Hakaniemen rantaan tai paikalliseen kuppilaan, Jeunet organisoi kodittomat ja päähän potkitut yhdistämään voimansa ja antamaan aseteollisuudelle ansionsa mukaan. Päähenkilö Bazil ”adoptoidaan” toisten kodittomien muodostamaan perheeseen, jossa jokaisella on jokin erityistaito. ”Laskin” laskee päässään niin miehen päänympäryksen kuin aterian ravintosisällönkin, kun taas perheen joustavin jäsen taittuu niin pahvilaatikkon kuin jääkaapin lihanneslokeroonkin. Kuten arvata saattaa, kaikille näille ominaisuuksille tulee tarinan kuluessa käyttöä.
Olen vakuuttunut siitä, että ihminen löytää kulloinkin sellaisia leffoja, joilla on tietty sanoma hänen senhetkiseen elämäänsä. Olen juuri jäänyt itse työttömäksi, lukenut sadannen kerran kirjan ”Tyylikkään köyhäilyn taito” sekä kaavaillut kaiken rahanarvoisen irtaimen omaisuuteni realisoimista. Tähän saumaan ’Micmacs” osuu kuin nyrkki silmään. Elokuvan keskeisin sanoma tiivistynee siihen, että älykkyys ja kekseliäisyys eivät ole riippuvaisia rahasta, ja jokaisella meistä on jokin erityislahja, jonka avulla on mahdollista toteuttaa omaa missiotaan vailla pennin pyörylää.
http://www.imdb.com/title/tt1149361/