Mun on nyt ihan pakko lainata tähän Heli Laaksosen runoa, tästä tuli niin hyvät vibat ja palautui mieleen nostalgisesti vuodentakaiset fiilikset, kun joskus ehkä tuntui suunnilleen tältä… Sitä paitsi tää on hyvä.
METÄN KANS
Käsi sure ja sihise, joku makka sem pääl.
Muhkuraisest tyynyst tiettä, et koto olla.
Silmi ei uskal avat.
Mil hakusanal täsä
ruppe eiläehtost hakema muististans.
Hiljast o, kimalaine vaan kuulu imuroiva jossa.
Nokkan tule pihkan tuaksu ja sammalantröntei.
Mää ravota luami ja juur kerkke näkemä ko peti
al sänttä pari mäyrä, saninkaissi varppatte välis.
Ei jumalavit, mu viäres makka mettä!
Siin see on kom piän laps vattalas,
peit om puronnu, ilkimulki, kaunis ja nuhrune
ja nim painav, ete mun kärelän ol koht
enä mittän tekko.
Ko mettä on käyny suihkus, juanu aamutees,
vonkannu kolmat kertta viäl, jättäny osottes
ja painanu suutuspäissäs ovest ulos,
tee mää juhlalise lupaukse:
Viina juamine loppu tähä,
paira kaulako mää harsi siviämäks
ja ruskiasilmäste miästen kans mää en
enä ikä lähre paarist kotti.