Lähetin vajaa pari viikkoa sitten huvikseni pari työpaikkahakemusta, kun duunissa oli jo muutaman viikon vituttanut niin paljon että alkoi tuntua että kohta ratkeaa verisuoni päästä. Sillä oli yllättäviä vaikutuksia.
Ensinnäkin heti helpotti. Pelkästään hakemusten lähettäminen, uuden työpaikan ja työtehtävän ajatteleminen, jeesasi akuuttiin paskapössikseen. Jo seuraavana päivänä töissä oli vähän helpompi hengittää.
Toiseksi pääsin työhaastatteluun. Ensin tietysti vain rekrytointikonsultin huuhaa-juttutuokioon ja tekemään papi-testejä, mutta sen vaikutus työketutukseen oli eksponentiaalinen verrattuna edellä mainittuun. Pelkkä haastatteluun valmistautuminen ja siellä käyminen nosti mielialaa jo niin paljon, ettei duunissakaan enää tehnyt mieli vain räyhätä ja jättää henkisiä ruumiita jälkeensä. Vitutuksen kulmankurtistusten alta alkoi jo vilkkua vähän aurinkoakin, enkä tarkoita nyt pelkästään toivoa uudesta duunista, vaan ylipäätään sitä parempaa fiilistä, jonkinlaista vitutuksen ja sen aiheuttajien yläpuolelle nousemista absoluuttisesti.
Rekrytointikonsultille olin tietysti niin rehellinen kuin osasin, mutta siitä huolimatta mut on nyt pyydetty toisellekin kierrokselle varsinaisen työnantajan haastateltavaksi. Fiilikset on aika ristiriitaiset, mutta se on pakko sanoa ettei duunissa ole juuri lainkaan vituttanut tällä viikolla. Yhtäkkiä mikään ei pääse ihon alle, kun aikaisemmin tuntui että pikkujututkin repivät hermoja.
Duuniahan se vaan on, niin kerta.
Saa nähdä miten haastattelussa käy, saati johtaako se kummankaan puoliseen todelliseen kiinnostukseen, mutta edellä mainitut positiiviset seikat ovat ainakin taivaan tosia. Kyllä työnhaku kannattaa 🙂