Maanantain vastaisena yönä nukuin huonosti ahdistuneena tulevasta työviikosta, mutta tuskaista yöunta helpotti sentään heilan läsnäolo – sillä ihmisellä on vaan ihmeellinen kyky pehmittää pelkällä läsnäolollaan elämän särmiä. Suurlähettiläiden laulun sanoin: ”Sinun olkapäältä kaikki hyvältä näyttää, sinun vieressäsi mikään ei tee kipeää.”
Kampaaja mokasi mun hiusvärin kanssa, ja systerin koira sai kuolemantuomion. KalPa voitti. Tuntui silti kaiken kaikkiaan melkein onnelliselta.
Tiistaina pitkä piinaava työpäivä, nälkä, vähän hikoilua puolikkaissa treeneissä ja paljon tyytymättömyyttä – suunnilleen kaikkeen mahdolliseen. Ahdisti ja vitutti – silloin kuin ei pelkästään masentanut. Todellinen ilonpilkahdus pimeydessä oli tieto siitä, että eräs elämäni tärkeistä ihmisistä sai illalla terveen pojan: 3430 g ja 51 cm. Tuntui hyvälle muistaa hetken, ettei tää elämä nyt kaikilla ole pelkkää paskaa. Ehkei loputtomasti minullakaan?
Keskiviikkona kävin sentään kohtalaisen duunipäivän jälkeen juoksulenkillä, ja liikunnan endorfiinihumala pehmitti elämän särmiä. Se on kuin hyvä känni: mikään ei vaan pääse ihon alle niin helposti. Tapasin kummitytön, ihmettelin taas miten varhaisteini siitä on tullut, ja missä vaiheessa niin ehti käydä? Luin systerin koiran eläinlääkärilaskusta monirivisen selostuksen imusolusyövän synkeästä ennusteesta, joka päättyi lähes korniin lauseeseen: ”Mukavaa kevättä Mopelle*!”
Torstaina kampaaja korjasi mokansa ja työpäivän pituus ja intensiivisyys olivat taas jotain melko epäinhimillistä. Kävin iltakahdeksan jälkeen vähän shoppailemassa alennuspaitoja, ja tapasin heilan kaupungilla. Mietin, pitäisikö mun olla mustasukkainen, kun heila kertoi kummallisen kiihtyneenä, että sen eräs (naispuoleinen) kaveri on eronnut pitkäaikaisesta poikaystävästään vain muutama kuukausi yhteenmuuton jälkeen. Ajattelin itsekseni, miten epäreilua ja loukkaavaa on, että heila aina perustelee sitä, ettei halua muuttaa yhteen, sillä, että hän on avoliittoa jo kerran kokeillut. Ei sillä, että mä välttämättä hinkuisin yhteiseen talouteen – ainakaan lähitulevaisuudessa: toi perustelu vaan poissulkee niin täysin sellaisen oletuksen, että tämä suhde sinänsä voisi olla erilainen kuin ne aikaisemmat. Joskus tuntuu, että olen ainoa joka joskus ajattelee että niin voisi olla.
Perjantain paras hetki oli heilan suukko aamulla. Jonkin verran kornilta tuntui toivotus: ”Mä aion tehdä max kuusituntisen työpäivän, älä säkään ole pidempään!” (Niin, eihän ne työt tekemällä lopu, mutta jonkun nekin on tehtävä ja deadlinet painavat joka tapauksessa päälle, vaikka miten olisi perjantai ja kevätaurinko paistaisi… En mä silti aina jaksa olla se hapannaamainen valittajakaan, miksi pilata heilan hyvä tuuli sillä, että oma duuni on niin masentavaa.)
Työpäivä ei juuri onnistumisen elämyksiä tarjonnut, ja alkuilta meni nukkuen loputonta väsymystä pois. Tartu Mikkiin-ohjelmassa oli Paula Koivuniemi (mieletön karisma ja lauluääni), avasin pullon Pata Negraa (ehkä liian kevyt minun makuuni) ja laitoin tricolori-pastaa ja tulista jauhelihakastiketta aurinkokuivattujen tomaattien kera. Mietin, että olisi oikeastaan aika hienoa olla äiti. Vaikka sitten yh-äiti.
*) nimi muutettu