Tuli tuossa erästä Blogia lukiessani mieleen, kun asustelin Helssingin Kalliossa aikoinaan. No joo, siis muutama vuosi sitten, ei Kekkosen aikaan kuitenkaan.
Kämppä oli ns. ” hyvällä alueella”, jos Kalliossa sellaista on, ja maan tasalla. Ikkuna oli kadun puolelle, ja toisella puolella tietä makasi puistokemistit aamusta alkaen pikku hiivoissa kukin oman puskansa alla. Näistä veijareista ei koskaan ollut mitään haittaa, vaikka jotkut taisi niitä kauhistellakin.
Sen sijaan siinä kämpässä tapas mahtavia ihmisiä, ohikulkijoita. Tarkemmin sanottuna, niitä immeisiä tapasi ikkunan kautta. Kun pippalointimentaliteettina (wau, mikä sana) oli juoda T;llä alkavina päivinä ( tiistaina, torstaina ja tänään) olivat ikkunat auki usein koko illan, ja poppi pauhasi pihalle kesäiltaan.
Enivei. Nämä ohikulkijat pysähtyivät usein vaihtamaan muutaman sanan, joskus viihtyivät pitempäänkin. Yksi porukka raahasi puistonpenkkejä ikkunan ulkopuolelle, ja istuskeli siinä iltaa. Joku sitten tuumikin, että ei puutu kuin lamppuvaijeri ikkunankarmeista ja jonkunlainen juttelumaksu.
Melko siistiä. Tää oli sitä samaa aikaa, kun ihmisille vielä kannatti järkätä ylläribileitä vaikka synttäreiden johdosta – silloin vielä päästiin paikalle, nyt tuntuu olevan monenlaista perheenperustusta, duunia sun muuta. Niinkuin tietty itselläkin kuviot vaihtelevat.
Muistan aina mun yhden tyttökaverin, joka tunki itsensä jotenkin tuuletusikkunasta sisälle, jottei tarvitse nukkua ulkona. Taisin nukkua sikeästi, kun ei soitot auttaneet. Aamulla ihmettelin, kun tyyppi makaa sohvalla sykkyrässä vaikken muistanut sen edes luokseni saapuneen.
Sen jälkeen pikkuikkuna pysyi nukkuessani kiinni, en välittäis vastaavista ameebaliikkeistä tuntemattomien saralta.
Jeps. Kai joku taisi yrjötä ikkunasta sisäänkin kerran. Aika kultaa muistot. Etenkin,kun muutti perustylsälle porvarialueelle ja kuvitteli kasvavansa aikuiseksi.
Nevö.