…jos ei halua jakaa asioitaan maailman kanssa? Siinä on varmaankin suurin syy ”laiskuuteeni” blogin kirjoittamisessa. Olisi sinänsä mielenkiintoista prosessoida ajatuksiaan kirjoittamalla, mutta en ole koskaan ollut päiväkirjanpitäjätyyppiä. Toisinaan se harmittaa. Olisi mielenkiintoista käydä läpi menneitä asioita ja senhetkisiä tunnetiloja ja ajatusmaailmaa. Voisi jotenkin konkreettisesti kokea kehittyneensä ihmisenä. Tai vähintään muuttuneensa.
Välillä kirjoittelen runonpätkiä. Mielellään tavalliselle paperille tai muistilapuille, jotta voin huoletta hukata ne. Joskus löydän niitä vuosien jälkeen yrittäen muistella silloista tunnetilaani. Jälkikäteen ei tunnu enää lainkaan niin pahalta, että entinen mielitiettyni ei koskaan katsonut taakseen poistuessaan tapaamisestamme. Fiksu likka?
Ehkä eniten haluaisin kirjoittaa lauluja. Joskus jotain rävellänkin, mutta itsekriittisyys estää enimmät tuotokset. Pitänee alkaa tekemään sitä kännissä. Kännissä itseluottamus nousee ja itsekritiikki laskee. Mutta kuinka uskallan lukea tuotokseni jälkikäteen? Ei kun suoraan kaverille sovitettavaksi, eikä mitään sensuuria. Saisipahan kaverikin pitkän iän siitä naurusta. Mutta takaisin alkuperäiseen aiheeseen.
Ihmiset jakavat netissä paljon tietoa elämästään – kaikille. Facebookissa on sentään mahdollisuus hieman rajata asioita, mutta avoin blogin kirjoittaminen Cityssä… Onko kyse pelkästään huomionhakuisuudesta? Mitä sillä oikeastaan saa? Tai miksi sitä oikeastaan haluaa? Mainetta ja kunniaa? Naisia ja rahaa? Tuskin ainakaan blogilla. Ellei sitten joku kaheli miljonäärinaikkonen ilman terveitä harrastuksia satu lukemaan tätä, eikä keksi itselleen muutakaan tekemistä. Anomukset käsitellään luottamuksellisesti… eiku.
Oli miten oli, sainpahan taas blogiini tavaraa, mikä oli tietenkin tämänkin kirjoituksen prioriteetti #1. Niille, jotka kuvittelivat saaneensa järkevää lukemista, sanon hähää. Vastuu jää lukijalle. Ehkä höllennän suodatinta jatkossa ja altistan itseni ”maailmalle”.
