Vuoden odotetuin ja kansainvälisesti kiinnostavin kotimainen levy on vihdoin kolmen vuoden odotuksen jälkeen saatu kauppoihin asti.
Ja mitä sitten kävikään? Noin viikko sitten ilmestynyt HIMin seitsemäs levy on saanut melkoisen ristiriitaista palautetta ja sangen keskinkertaisia arvioita. Kieltämättä, paria tuttua melankolista runttausta lukuunottamatta levy on suorastaan pirteä. Ja sekös hämmentää vanhoja faneja – etenkin edellisen synkeän Venus Doomin jälkeen.
Sitä ei voi kukaan väittää, että Ville Valo osaisi laulaa komeasti, mutta kieltämättä itsekin ihmetyin siitä, että mahtipontisen masentava love metal on muuttunut kevyesti kasarihenkiseksi ja kuulijaa kosiskelevaksi love popiksi. Toisaalta, onhan Valo jättänyt alkoholinkin, joten todennäköistä on, että darra-aamujen sävellyssessiot ovat vaihtuneet juoksulenkin jälkeisiin euforisiin melodiapätkiin.
Mutta pulinat pois. Tulokset puhuvat puolestaan. Suomessa HIMin uutukainen on myynyt jo kultaa (mikä ei kyllä paljoa enää ole), mutta ennen kaikkea levy nousi Briteissä top 40 -rockalbumien listalla heti kärkeen tiputtaen Musen pois paalupaikalta.
Sitä paitsi, ei tarvitse olla kummoinenkaan meedio ymmärtääkseen, että HIM tähtää entistä vahvemmin Jenkki-markkinoille. Kertoohan siitä jotain jo biisien pituudetkin. Vain yksi kappale soi uudella levyllä yli radiosoittoystävällisen neljän minuutin, nimittäin neljä minuuttia ja yhden sekunnin. Ja hei, kuinka monta ”ihan hyvää” levyä onkaan myynyt tolkuttoman paljon rapakon takana?
Mielestäni paras Ville Valo -fanisaitti löytyy muuten täältä:
http://community.livejournal.com/valo_daily