Olipa kauheen surullista kirjottaa jo tuo otsikko. Myin siis tänään mun ihanan, vanhan pianoni. Se on ollu aina siellä kodissa missä minäkin, lukuunottamatta muutamaa opiskelijaboksia. Siihen on jotain kuusivuotiaana vahingoissa kaadettu punaista kynsilakkaa ja hinkkausjälki näkyy edelleen. Sillä on harjoiteltu asteikkoja, joskus itku kurkussa lähes, joskus onnistumisen innolla. Piano ei ollu tosiaan mikään kaikkein kaunein, se oli ruskea, ei sellainen tyylikkään tummanruskea, vaan paremminki suomalaisen puun näköinen, vaaleampi. Siinä oli iän tuomia persoonallisia pieniä naarmuja ja koloja.
Oli pakko soittaa vielä ihan viime tinkaan paria noin kymmenen vuotta sitten opeteltua kappaletta, jotka tulevat (ainakin lähes oikein) vieläkin sormimuistista. Toinen jäi kesken, kun ovikello soi.
Oli se kyllä ihana piano. Nyt se saa palvella jotain muuta perhettä toivottavasti vielä pitkään. Kuulosti, että heillä oli lapsiakin, mikäs sen ihanampaa kuin joku pieni poika tai tyttö opettelemassa gavotteja ja etydejä minun rakkaalla pianollani 🙂 Ihan liian vähällä käytöllä se oli ollut viime vuosina. Haikeus.