Minulla on syntymäpäivä parin viikon kuluttua. Tavallaan tasaluku, vaikkakaan ei mikään yleisesti juhlittu. Vielä olen lähempänä neljää- kuin viittäkymmentä. Enää en ajattele, että elämästä on puolet jäljellä. Ei – kyllä yli puolet on jo koettu. Toivon, ettei välttämättä se parempi puoli. Tosin elämän viimeiset vuodet ratkaisevat paljon. Sänkyyn sidottuna, muiden hoidettavana? Mieluummin putoaisin suoraan korkeakorkoisissa nahkasaappaissa.
Lähelle neljääkymppiä tunsin olevani noin 27-vuotias. Aikuistuminen tuntui vaikealta, jopa kirosanalta. Keski-ikäistyminen oli helvetin synonyymi. Mutta tässä sitä ollaan. Neljäkymmentä ikävuotta on hyväksytty ja jokainen ilmaus, ettei sitä uskoisi päälle päin, tallentuu silti kestomuistiin. Osaan katsoa peiliin niin, ettei silmäryppyjä näy. Siis hymyilemättä.
Elän pientä kriisiä tällä hetkellä. Eihän sitä tarvitse ikään liittää, jokaisen on varmaan hyvä joskus pohtia, mitä haluaa elämältä. Onko työpaikka tai jopa ammatti se oikea. No mitä minä muista. Minä pohdin työtäni, sen antia ja sen voimia vapaa-ajalta vievää puolta. Mietiskelen haaveitani, ihmissuhteitani. Olenko kehittynyt vain ammatissani ja äitinä, en naisena, rakastettuna.
Mihin kaikkeen voin itse vaikuttaa? Elämä ei ole hallittavissa, mielestäni se on nykypäivänä monien harhakuva. Tiettyjä valintoja voi tehdä, mutta sattumakin on vaikuttamassa. Jos elämä kulkee noin seitsemän vuoden jaksoissa, niin kuin joskus tuntuu, nyt olisi muutoksen aika.