En ole krooninen myöhästelijä, mutta minun on vaikea ehtiä aamulla ajoissa töihin. Työaikani ei ole ihan säännöllinen – tai suomeksi sanottuna, jos minulla ei ole mitään sovittuna kahdeksaksi, ilmaannun paikalle vasta lähempänä yhdeksää. Myös päivän alun palaverit saattavat olla eri puolilla kaupunkia, joten joka ilta mietin erikseen, mihin on herätys asetettava. Ja joka aamu painan torkkukytkintä epälukuisen kerran.
Tänä aamuna oli taas tuttu hoppu. Ja ajatuksissa toive siitä, että jos bussi ja metro tulevat nopeasti, saatan ehtiäkin. No bussi meni, kun olin kadun toisella puolella, ja melkein sain laukkuni oikean metron ovien väliin, mutta en uskaltanut kuitenkaan työntää. Ensimmäinen palaveri oli sen verran tärkeä, että otin sitten taksin. Senkin maksamiseksi saa tehdä tunnin työtä – ilman veroja laskettuna.
Olen joskus miettinyt, miksi taipumukseni on myöhästellä. Vaikka kuinka olisi aikaa, lähtö jää aina viime tippaan ja usein saavun viimeisellä minuutilla. En siis kuitenkaan myöhässä. Kerran, kun saavuin johonkin kokoukseen ensimmäisenä, parikymmentä minuuttia etuajassa, ahdistuin, että olenko väärässä paikassa tai väärään aikaan paikalla. Ehkä tältä pohjalta löytyisi joku selitys. Mutta niin kauan, kun onni on usein myötä ja oikea kulkuneuvo tulee juuri sopivasti, ei viime tipan tapani varmaankaan muutu.