Olen tässä lomapäivieni muutamana joutilaana hetkenä miettinyt onnellisuutta. Kimmokkeena oli viime viikon Voimala-ohjelma, jossa kerrottiin maailmanlaajuisesta tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Kun nyt kaksi päivää sitten tähän ikään itsekin pääsin, jäin pohtimaan, onko tulossa hirveä vuosi vai missä itse menen tällä hetkellä.
Ohjelmassa keskusteltiin kuoleman merkityksestä. Tässä iässä alkaa jo tajuta elämän rajallisuuden, vaikka omat vanhemmat ovat vielä hyvissä voimissa. En muista tarkkaan, milloin olen tuon elämän loppumisen väistämättömyyden oikein kunnolla tajunnut, mutta olen jo jonkin aikaa kokenut sen yhtenä onnellisuuden taustatekijänä. Se, ettei tämä kestä ikuisesti, antaa lisää arvostuista elämälle. En elä kuin viimeistä päivää, en edes niin, kuin jokainen päivä voisi olla viimeinen. Joku päivä joka tapauksessa on se viimeinen, se voi olla aurinkoinen vapaapäivä tai mitä tylsin sunnuntai aamutakissa villasukat jalassa vietetty. Toivon kuitenkin, että tänne jää edes muutama, joita suru silloin koskettaa.
Toinen teema ohjelmassa oli suorittaminen. Kaikkea suoritetaan, vanhemmuutta, parisuhdetta, työtä, vapaa-aikaa. Työssä suorittamista jäin miettimään. Haluan työni olevan haasteellista sekä älylleni että tunteilleni. Ja sitähän se on. Mutta suoritanko sitä kuitenkin liikaa, jos vapaa-aika kuluu elpymiseen? Äitiydenkin suorittamisen olen kokenut, mutta päästessäni siitä irti huomasin olevani sen jälkeen parempi äiti kuin aiemmin. En välttämättä loistava, mutta kyllin hyvä. Maailman paras mutsi.
Ihailin ohjelmassa, jonka kaikki vieraat siis olivat noin 44-vuotiaita, eniten naiskirjalijaa, joka tuntui saavuttaneen aikamoisen mielenrauhan. Sen hyväksymisen, mitä elämä eteen tuo. Kiitollisuuden jäljellä olevasta ajasta, oli se minkä mittainen hyvänsä. Pidän tuollaista ihmistä viisaana. Toivon itsekin kasvavani samaan suuntaan. Miettiminen jatkuu, eihän se valmiiksi koskaan tule.
Joka tapauksessa päiväni 44-vuotiaana ovat olleet pitkään aikaan onnellisimmat.