Luin eilen yötämyöten Asta Lepän kirjan Sinä et hävinnyt. Se on tosikertomus tilanteesta, jolloin vaimo on lapsineen muuttanut pois avioliitosta toukokuussa ja mies kuolee onnettomuudessa heinäkuussa. Ei itsemurha, vaan moottoripyöräonnettomuus. Miten kaksi asiaa sekottuu, eroon liittyvä viha ja kuoleman tuoma suru.
Minua kosketti kuvaus liiton loppuvaiheista, siitä paskasta ja pahasta olosta. Harvoin olen lukenut näin suoraa tekstiä ja tuttuakin. Yleensä kun erotaan ystävinä. Hah. Mutta miten käsitellä niitä tunteita, kun kohde onkin kuollut ja toisenlaiset tunteetkin vievät tilaa. Kaikki jää kesken, ja ajatukset pyörivät vaan lamauttamassa elämää. Miten riidellään raha-asioista ja lasten tapaamisista. Miten anoppi ei voi nähdä pojassaan mitään huonoa, eivätkä kaikki ystävätkään. Miten väkivalta pyörii uhkana viimeisten kuukausien yllä.
Ja ennen kaikkea se, että vaikka vihaa, niin vähän myös rakastaa. Ja kun ei silloin tiennyt sen tavallisuutta, sekoitti se mieltä: tekeekö väärin halutessaan erota, kun kuitenkin jollain tasolla rakastaakin.