Joulupäivä on vuoden toimettomin päivä. Suomalaiseen tapaan suurimmat juhlat ovat aina aattona. Katkaisin sitten reilusti koko syksyn kestäneen suklaalakkoni, siitä seurasi vain moraalinen krapula. Varsinkin, kun sitä suklaata on vielä jäljellä. Yöpaidassa, jota en koskaan käytä öisin, kuuntelen toista lahjaceedeetäni ja mietin, olisiko hauskinta lukea, katsella videota, täyttää sudokua vai.. Tuoreen Hesarin puutteessa luin Kuukausiliitteen, jota en pariin viikkoon ole ehtinyt avata. Salillekin olen tänään lähdössä. Kai sitä eiliset synnit pitää jotenkin korvata.
Nyt jo tämä toimettomuus saa sekaan kyllästymisen oireita. Huomenna ne vahvistuvat ja lauantaiaamuna on jo kiire jonnekin. Ulos, näkemään ihmisiä. Vaikka työstressin keskellä kuinka kaipaan täyttä rauhaa ja hiljaisuutta, vuorokausi riittää. Tahdon kuitenkin mahdollisuuden osallistua kaupungin tapahtumiin. Nyt, kun se ei ole mahdollista, nousee kevyt ahdistus. Ihan sama kuin se, etten voisi koskaan asua maalla – kaupungin kaikki tarjonta pitää olla vieressä, vaikken niitä käyttäisikään. Ehkä en osaa pysähtyä, kuitenkaan.