Kun vasta harkitisin blogi-kirjoittamisen aloittamista, luulin, että ensin pitäisi olla elämä. Kuitenkin, kun luin muiden blogeja, huomasin, ettei se ole ollenkaan välttämätöntä. Toisaalta, jos olisi se elämä, löytyisi aiheitakin helpommin.
Olen kai muutaman kerran kirjoittanut Helsingin julkisesta liikenteestä. Käytän sitä päivittäin ja se herättää tunteita. Mutta ketä loppujen lopuksi kiinnostaa, jos kerron siitä bussikuskista, joka painettuani liian myöhään poistumisnappulaa jarruttikin ja peruutti pysäkille (ehdin palaveriin ajoissa) tai siitä tämän aamuisesta k..ipääkuskista, joka veti ovet kiinni aivan nenäni edestä (en ehtinyt).
Tyttäreni ja kissanikin ovat olleet aiheissa usein mukana. No tyttäreni elämä on hänen omansa, eikä minulla ole oikeutta sitä suuremmin lainailla. Kissani taas on yksilö, kuten kissaystävät tietävät, mutta kiinnostaako ketään, jos kerron, että se perjantaiyönä pissasi laukkuuni. Voisin luetella piloille menneet tavarat ja erikseen vielä kertoa, mitä viidenkympin Diorin meikkipuuterilleni kävi. Mutta: so?
En tosiaankaan ole lopettamassa bloggaamista, mutta lupaan vaieta, jos ei ole asiaa. Paitsi omasta mielestäni.