Inhoan yksinhuoltaja-sanaa. Se määrittelee minut jonkun muun kautta. Miehen. Oikeastaan ex-miehen. Se kertoo epäonnistumisesta, minut on joko jätetty tai sitten olen muuten vain epäonnistunut. Se ei ole kaunis sana, kuten äiti on.
Äiti-sanakin määrittelee minut toisen ihmisen kautta, mutta lapsen. Äitiys säilyy, siitä ei voi erota. Äitiä ei käytetä useinkaan ensisijaisena määreenä, kuten yksinhuoltajaa käytetään. Virallisesti en edes ole yksinhuoltaja, meillä on yhteishuolto. Olen lähivanhempi, koska lapsi asuu suurimman osan ajastaan luonani.
Jos minut haluaa määrittää, olen ensin ihminen, sitten nainen ja kolmantena äiti. Voin olla sisukas ja pärjäävä, ei yksinhuoltajan tarvitse olla luuseri ennakkoluulojen mukaisesti. Mutta edes sillä asenteella en halua tulla määritellyksi aiemman ihmissuhteeni mukaan.
Leski sana sen sijaan sisältää kaipauksen tai oletuksen kaipauksesta. Leskeä ei ole jätetty, vaikka oikeasti onkin, lopullisesti. Suhtautuminen leskeen, varsinkin nuoreen, on yleensä empaattinen.
Ja entäs jo yksinhuoltajana onkin mies – mikä arjen sankari. Siihen emme me naiset yllä. Ainakaan yleisen mielipiteen mukaan.