Liikutun helposti. Itken usein saippuasarjojakin katsellessa. Luulin, että ennätys olisi, kun Sinkkuelämää sai minut kyyneliin. Muutenkin kuin ärtymyksestä Carrien maneereihin. Mirandan tilanteessa siinä jaksossa oli jotain, joka kosketti minua: onko se pärjäämistä, ettei voi myöntää tarvitsevuuttaan. Mutta myöhemmin myös Frendien yksi kohtaus sai minut suorastaan vollottamaan. En ole seurannut sarjasta kuin yksittäisiä jaksoja joskus. Tässä jaksossa Phoebe (tms) oli kylässä tulevilla appivanhemmillaan ja mokaili oikein kunnolla. Sulho kuitenkin vakuutti rakastavansa Phoebea juuri sellaisena kuin tämä on. Miten romanttista – ja liikkistä.
Musiikin puolella Samuli Edelmanin Keltaisia tulppaaneja saa kyynelhanani aukeamaan. Laulu kuvaa rakkauden loppumisen hetkeä ja sitä, miten rakkaus ei kuitenkaan lopu molemmilta samanaikaisesti. Uusin itkuni kohde on PMMP:n lastenlaululevyltä biisi Neljä kissanpoikaa. Siinähän kissanpojat menevät äidin varoituksesta huolimatta jäälle ja putoavat avantoon. Sieltä naapurin koira ne pelastaa. Menetyksen mahdollisuus on aina olemassa äitien sydämessä. Ja suloisimmat kyyneleet on onnen kyyneleet..