Menneellä viikolla oli Hesarissa kaksi ihmiskuvausta, jotka jäivät mietityttämään. Suurehkon sukuyrityksen omistaja-johtajaa oli haastateltu puolen sivun verran. Mies sanoi suoraan, että työ on aina ollut se ykkönen ja perhe jäänyt toiseksi. Olipa kulunut puolivuotinen, jolloin hän näki lapsiaan vain nukkuvina. Nykyinen vaimokin on löytynyt yrityksen työntekijöistä. Kirjoitus on tietenkin toimittajan tuotos, mutta rivien välistäkään ei ollut aistittavissa minkäänlaista katumusta tai viestiä siitä, että toisinkin voisi olla. Suomenmestaruustaso harrastuksessakin vaikutti olevan omia lapsia tärkeämpi asia. Tarvinneeko sanoa, että oma arvomaailmani on erilainen.
Tämän päivän lehdessä oli ikäiseni naisen muistokirjoitus. Pitkälliseen sairauteen kuollut lääkäri, ilmeisen lahjakas alallaan. Kirjoittaja painotti kovasti sitä, miten tuo nainen oli aina ensin ajatellut muita ja asettanut muut itsensä edelle. Kuulosta hienolta ja jopa tavoiteltavaltakin piirteeltä noin kirjoitettuna, mutta todellisuus on muuta.
Ja nyt puhun itsestäni, en tuosta lääkäristä, josta en enempää tiedä ja jonka omaisille toivon kaikkea hyvää.
Itsekin hoiva-alalla toimivana olen taipuvainen toimimaan ensin muiden hyväksi. Ehkä jopa siksi olen ammattiini hakeutunut. Monien väsyttävien vuosien ja melkeinpä loppuunpalamisen jälkeen olen alkanut pikku hiljaa opetella itsestäni huolehtimista. Se ei ole helppoa, ja äitinä on tietenkin otettava myös lapsi huomioon. Ei oman jaksamisen ja itsekkyyden nimissä voi sentään kaikkea tehdä. Hyvä esimerkki on töiden rajaaminen. Ylitöistä ei makseta ja saman ajan vapaana pitämisen ajankohtiinkin on rajoituksia. Miksi siis lupaisin jäädä vielä työajan jälkeen töihin? Tietyissä ihmisissä tämä herättää ärtymystä – niissä jotka jäävät ja jotka tuntuvat saavansa tyydytyksensä muiden hyväksynnästä. On raskasta olla heidän paheksuntansa kohteena. Onneksi minulla on esimieheni tuki tämänkin asian ratkaisussa.
En halua, että minut muistetaan kaikkensa työlleen antaneena. Mutta en myöskään kaikkensa muille antaneena.