Suljen silmäni. Nousen varovasti, hiljalleen levitän käteni, tunnen tuulen painon allani. En uskalla avata silmiäni, pelkään tämän onnellisen hetken loppuvan. Matkaan ajatuksissani läpi maisemien, jotka ovat lapsuudesta nuoruudesta tulevaisuudesta.
Täällä korkealla pääni ei paina. Se on olematon, minäkin olen olematon, olemassa itselleni. Näen itseni kaukana alhaalla. Pinnistän kaikilla voimillani lisää vauhtia, erkanen itsestäni ja tunnen itseni alhaalla yhtä keveäksi kuin täällä ilmassa. Olen kerrankin elämässäni vapaa. Näen kallion, löydän laukun ja avaan sen. Tietämättä itsekään kuin tiedän, osaan laittaa murheeni sinne. Paniikin ja valheet, kaiken mikä minussa on pahaa. Jatkan tuulen mukana, onnellisena tässä hetkessä, imien tästä kaiken, minkä vain voin, kaiken mistä voin myöhemmin ammentaa, helpottaa huonoa oloani. Opin arvostamaan tätä hetkeä sillä odotan joka hetki sitä tulevaksi uudelleen. Kun olen poissa olen täällä, näiden laaksojen keskellä, keskellä vettä keskellä ystävällisyyttä ja omaa hyvyyttäni, ilman kaikkea huonoani.
Palaan maahan, palaan itseeni.
”Minulle jää kertomus joka muistuttaa elämääni”
Tämä ei ole elämäni, se on toiveeni elämästäni, se on paikka jonne karkaan, jonka löydän niin kovin harvoin.
