Kirjoitin tuossa päivänä eräänä, että katselin aikani kuluksi LotR:n pari rainaa erinäisillä kommenttiraidoilla. Kyseiset extrat ovat kieltämättä laadukkaita ja antavat paljon mielenkiintoisia näkökohtia kyseisten leffojen teosta ja taustoista ja varsinkin ohjaajan ja käsikirjoittajien näkökulmasta.
Aikanaan kun ensimmäisen kerran kuulin, että Peter Jackson tulisi ohjaamaan kyseisen sormussagan, niin olin aivan tyrmistynyt. 10-vuotiaana näin ensimmäisen kerran Brain Deadin ja olin kieltämättä vaikuttunut. Niin vaikuttunut, etten saanut syödyksi mitään enää loppupäivän aikana. 😀 Kyseinen ohjaaja on kyllä loistelias efektimies, mutta ohjaajana ei mitenkään kummoinen. Siis ihan hyvä, mutta ei millään tapaa järin erikoinen mielestäni.
Siltikin miehelle tyrkättiin Academy Award parhaasta ohjauksesta. No, se osaltaan kertoo siitä, millä tavoin tuo kyseinen instituutio toimii. Leffa(ja leffat) toki ovat hienoja, mutta ei niitä voi hyvällä tahdollakaan kutsua elokuvallisesti miksikään mestariteoksiksi. Tässä tietysti on sitten se seikka, ettei niistä kovin paljon parempia olisi voinutkaan tehdä.
No, miksi sitten ne eivät ole mestariteoksia, jos niistä ei parempia voisi enää saada aikaiseksi? Siksi, että kirja on sellainen kuin on. Tässä tulee se dilemma, miksi kirjoja ja elokuvia ei pitäisi verrata keskenään, ikinä ja siitä pääsemmekin toiseen aiheeseen, eli juurikin tuohon kirjojen ja elokuvien vastakkainasetteluun.
Monesti kuulee sanottavan, että hyvä kirja pesee aina hyvän elokuvan. Itse toki olen eri mieltä, mutta kyllä ymmärrän sen ajatusmallin, mihin joidenkin(tai melko monienkin) ihmisten lausuma perustuu. Siinä olen samaa mieltä, että hyvästä kirjasta ei saa yhtä hyvää elokuvaa. Jotkut väittävät, että hyvästä elokuvasta kuitenkin saa myös hyvän kirjan. No, tavallaan juu ja siis kun tässä on juurikin se seikka, että ne ovat niin eri asioita, että niitä ei vain yksinkertaisesti pidä alkaa vertaamaan keskenään. Niiden keskenään vertaaminen kun ei ole kovin järkevää. Miksi?
Hyvä kirja on hyvä, se on selvä. Kirja voi olla vaikka kuinka pitkä, suoranaista rajaahan sille ei kait ole. Sen puitteissan voidaan kirjoittaa vaikka kuinka paljon kuvauksia ja selityksiä ja hyvä kirjailija osaa kirjoittaa niin, että asiat kulkevat jouhevasti ja selkeästi, mutta myös niin, että lukijan mielikuvitukselle jää oma osansa ja parhaimmillaanhan lopputulos on sellainen, että lukemista ei vain voi millään lopettaa.
Kirjassa ja elokuvassa on yksi suuri ero, mikä sinänsä mielestäni luo juurikin tämän seikan, miksi monet pitävät kirjoja parempina. Elokuvassa, kun ei jää mitään katsojan mielikuvituksen varaan, tai yleensä ei ainakaan jää. Tämähän ei toki ole täysin totta, koska hyvällä käsikirjoituksella voidaan luoda myöskin tilanteita, joissa asiat eivät valotu suoraan ja juonellisesti tilanteet voivat olla pitkäänkin hämärän peitossa ja hyvä ohjaaja osaa luoda elokuvaa niin, että kaikki ei vain tule suoraan naaman eteen vaan osa asioista jää katsojan takaraivoon ikäänkuin odottamaan ratkeamistaan.
Kuitenkaan se ei ole vieläkään sama asia. Kirjassa ihminen lukee tekstiä jossa voidaan kuvailla asioita hyvinkin tarkasti tai vähemmän, mutta tietty määrä kuitenkin asioista ja tilanteista muotoutuu lukijan päässä ja aina yksilöllisesti. Sen vuoksi kait kirjat ovat monen mielestä parempia. Lukija kuitenkin luo itse oman kuvansa tilanteista ja miljööstä. Elokuvassa on kuva ja kuvia, jotka vain syötetään ihmisen eteen. Ei ole vaihtoehtoja. Tässä tullaankin siihen seikkaan, miksi mielestäni elokuva on vähintäänkin yhtä hyvä taiteenlaji kuin kirjat.
Elokuva on ihan oma taiteelajinsa, hyvin monitahoinen. Elokuva koostuu liikkuvasta kuvasta ja äänestä, jos halutaan kovasti yksinkertaistaa. Ääni jakautuu puheeseen, efekteihin ja musiikkiin jos sitä halutaan tuoda esille ja yleensähän halutaan.
Musiikkihan on elokuvan historiassa seikka, joka on muototunut melko myöhään sille mallille, missä se nykyään on. Ensimmäisiä elokuvia, joka käytti ns. populaarimusiikkia voimakeinonaan oli Tony Scottin ohjaama [URL=http://www.imdb.com/title/tt0092099/]Top Gun[/URL]. Asiaan vaikutti melko voimakkaasti tuottaja Jerry Bruckheimer, joka on sittemmin tuottanut suuren määrän elokuvia ja jatkoi samalla linjalla melko pitkään, joskin sittemmin on vaihtanut kaavaansa enemmänkin suoraan elokuvaan sävellettyyn musiikkiin, niinsanottuun Original Scoreen.
Ehkä yksi tunnetuimpia ja aivan ensimmäisiä populaarimusiikin kanssa pelaavia elokuvia alkuajoilta on Bruckheimerin tuottama [URL=http://www.imdb.com/title/tt0086960/]Beverly Hills Cop[/URL]. Tietenkään ei voida sanoa, että kyseinen mies nyt olisi jotenkin keksinyt moisen idean, mutta hyvin pitkälti pidetään tämän asian leviämistä yleisempään genreen Bruckheimerin ansiona. Kysehän oli puhtaasta bisneksestä. Nuoriso katsoo elokuvia, joissa soi heidän kuuntelemansa musiikki.
Eräs ohjaaja, joka pitää musiikkia hyvin merkittävässä osassa elokuviaan nykypäivänä, on Quentin Tarantino, ohjaaja, joka on kuin rokkistara ja omaa jo miltei kulttimaineen ympäri maailman elokuvafriikkien parissa, seikka jota en aivan täysin ymmärrä. Mies on hyvä ohjaaja, mutta ei mielestäni [I]niin[/I] hyvä.
Tarantinon suurin puute kun on mielestäni se, että vaikka mies tekeekin aivan järjettömän hienoja dialogeja ja hänen elokuvansa ovatkin jossain määrin miltei täydellisen tuntuisia, niin kuitenkin kaikki se, mitä mies ruudulle ammentaa, on jo jonkin toisen keksimää. Tarantino on maailman taitavin plagioija, vaikka tuo sana ei ehkä olekaan aivan oikeutettu, koska eihän jonkin tyylilajin tekeminen ole plagiointia, mutta en oikein keksi parempaakaan sanaa. Tarantino on niin kiinni omissa angstisissa haikailuissaan vanhojen mestarien töihin, että ei ehdi luomaan omaa tyyliään, vaan haluaa vain ”kunnioittaa” milloin mitäkin mestaria. Hienoa sinällään ja elokuvatkin ovat aivan loistavia, mutta toivoisin, että joku päivä se jätkä tekisi jotain täysin omaa, koska siihen potentiaalia kuitenkin näyttäisi riittävän.
Mutta siis musiikki on asia, mitä voidaan käyttää suurena voimakeinona elokuvassa, oli se sitten erillisiä biisejä tai sitten suoraan elokuvaa varten sävellettyä. Itselleni ehkä vaikuttavin erillinen sävellys on varmaankin Alan Silvestrin tunnusmelodia elokuvaan [URL=http://www.imdb.com/title/tt0088763/]Back to the Future[/URL]. Toinen mieleenpainuvin on Ennio Morriconen tuotanto ja varsinkin sävellykset Dollari Trilogiaan.
Musiikin lisäksi elokuvan visuaalisuus ja keinot, miten sitä voidaan hyödyntää, ovat sitten se toinen seikka. Ja tämä kait on se kompastuskivi, miksi kirjat ovat monien mielestä parempia ja tämä on myöskin se seikka, miksi kirjoja ja elokuvia ei pidä verrata keskenään. Elokuva on tietyissä raameissa, se mitä ruudulla näkyy ja siis kuuluu. Se on täysin ohjaajasta kiinni, että mitä sieltä näkyy ja kuuluu. Mahdollisuudet ovat kuitenkin rajalliset. Kirjoissahan voi olla aivan mitä tahansa, kun vain kirjailija sen kirjoittaa.
Siksi erittäin hyvä elokuva on juurikin niin hyvä. On erittäin vaikea luoda ns. täydellistä elokuvaa. Sellaista, mikä on visuaalisesti, äänimaailmaltaan, juoneltaan ja kerronnan rytmiltään sellainen, että siitä ei mitään puutu. Tällaisia elokuvia ei ole järin paljon, mutta on niitä kuitenkin. Mielestäni Michael Mannin [URL=http://www.imdb.com/title/tt0113277/]Heat[/URL] on hyvä esimerkkit tästä. Tietysti elokuvien vertaaminen on makuasia, kuten myös kirjatkin ja siis hyvin yksiselitteisesti joku voisi vain toistuvasti inttää, että kirjat ovat siksi parempia, kun ne vain toimivat paremmin monille ihmisille. Tavallaan sen hyväksyn, mutta itse katson elokuvia ilmeisesti hiukan eri vinkkelistä, kuin monet muut.
Itsehän joskus vuosia sitten miltei haaveilin hakemisesta TaiK:iin elokuvalinjalle. No, haave jäi. Kait vain ajattelin, että ei minusta olisi koskaan kuitenkaan siihen hommaan ja kun sisällepääsykin on miltei yhtä todennäköistä kuin lotossa voittaminen. Silti elokuvat ovat aina pysyneet lähellä sydäntäni ja todellakin katson elokuvia paljon siinä mielessä, että millä tavoin niitä on ohjattu ja tuotettu ja kuvattu. Ohjaustyyleissä on niin suuria eroja ja se tekee elokuvista niin mielenkiintoisia, mielenkiintoisempia kuin kirjat. Toki kirjojakin voidaan kirjoittaa niin eri tyyleillä, mutta itselleni se on kuitenkin eri asia. Juuri se, että elokuvassa voidaan asioita ja tunnetiloja luoda niin moninaisin keinoin ja todellakin ilman sanoja. Se on tärkeää.
Vaikka haukuinkin Tarantinoa hiukan, niin on pakko sanoa, että en tiedä hienompaa lopetusta elokuvalle kuin [URL=http://www.imdb.com/title/tt0110912/]Pulp Fictionin[/URL] loppu, jossa Vince ja Jules kävelevät ulos kahvilasta aamun tunteina, pistävät pistoolit sortsien sauman alle muina miehinä ja kyseinen rautalankabiisi alkaa soimaan. Hyviä lopetuksia, aloituksia ja muita kohtauksia on paljon, mutta tuo tuli ensimmäisenä mieleeni ja siis kaikki tämä on vain niin eri asia kuin kirjat. Steven Soderbergh on loistava ohjaaja käyttämään kuvien pysäytyksiä ja pelkistettyä musiikkia tunnelmanluonnissa. Ne ovat asioita, joita kirjoilla ei pysty tekemään.
Tietysti kirjoilla pystytään luomaan paljon ja edelleen siis sanonkin, että hyvä kirja on hyvä. Itse kun vain en tavallaan tahtoisi edes alkaa vertaamaan näitä kahta eri ilmaisumuotoa lainkaan, mutta nyt sitten kuitenkin niin tein. Kaitpa siksi, että tämä aihe on itselleni jotenkin niin pirun tärkeä. Pitäisköhän hankkia elämä?