Einstein aikanaan sanoi, että me kaikki olemme vain kosmisia kuplia ajan virrassa.
Kävin faijalla, kun se soitti, että tulisin käymään. No, kävin, ja juteltiin. Niitä näitä. Himpun verran se oli jotain ottanut, mutta se nyt on ihan normaalia. Ei se suoranaisesti kännissä ollut, joten ihan miellyttävä kohtaaminen oli. Kertoi mulle, että se jää eläkkeelle ensi helmikuussa, kun täyttää 60. Siis kun nythän se on ollut työttömänä. Kertoi samalla, että sen tulot nousevat jonkin verran, kun pääsee eläkeläisen statukselle. Jotenkin tuntuu vain melko hassulta, että oma faija on eläkeläinen. No, niin se vain elämä etenee. Enhän minäkään enää ole mikään lukiolainen, vaikka tuntuu, että siitäkin, kun vielä olin, olisi vain hetki.
Mutta sitten taas toisaalta kun eilen juttelin kaverini kanssa mesellä siitä, että miten paljon kuluneeseen vuoteenkin ehti tapahtua, niin tajusin, että kuitenkaan ei tämä elämä niin hirveän nopeasti kulje. Mistä moinen tuli puheeksi, johtui siitä, kun puhuimme molempien kuluneesta vuodesta ja siitä, miten paljon on lopulta tapahtunut ja omalla kohdallani esim. jotkin tapahtumat, mitkä olivat framilla joskus tuossa liki vuosi sitten tammikuussa, tuntuvat nyt vain niin kaukaisilta ja muistan ihan elävästi, että miten merkittäviä juttuja ne silloin olivat. Nyt kun niillä ei tunnu enää olevan mitään muuta merkitystä kuin jokin kaukainen muistoarvo.
Siinä samalla kun juttelimme kaverini kanssa, niin sanoin hänelle pikaisesti, että tahtoisin kelata elämääni nyt äkkiä pari vuotta eteenpäin, koska olen niin pirun kärsimätön. Hän kysyi, että miksi ihmeessä? Ja sitten samalla vain tajusin, että en lopulta kuitenkaan tahtoisi kelata yhtään mitään, koska tiedän, että elämä on tehty elettäväksi ja nyt sitten sanon sen, miksi oikeastaan tämänkin merkinnän kirjoitin.
Siinä jutellessamme vain totesin hänelle, että olen tavallaan melko tyytyväinen nyt, elämääni siis. Joku, kuka tietäisi tarkalleen kaikki karikot ja ongelmatkin, mitkä edelleen joskus aiheuttavat minulle päänvaivaa elämässäni, saattaisi ajatella, että jopas on. Siis, että varmasti moni ihminen voisi tosiaan ajatella, että miten voin olla tyytyväinen, koska olenhan tietyllä tapaa melkoisessa muutosprosessissa ja vaiheessa noin armeijatermillä ilmaistuna. Mutta siinäpä se onkin, kun en lopulta vaadi enää elämältä paljon mitään. Ja siis tosiaan se paljon mitään ei ole paljoakaan. Tämä asia minulle taas kerran valkeni ollessani uuden vuoden yli reissussa Lahdessa sekä Helsingissä. Minulla oli aivan mielettömän mukavaa ja tapasin uusia ihmisiä sekä toki vanhoja tuttavuuksia, vuosienkin takaa ja vain tunsin oloni niin järjettömän levolliseksi.
Tulevaisuuden elämäni tulee olemaan melko pitkälti sitä, että vain teen ja suunnittelen ja yritän edetä. Hankkia elantoni ja ehkä jollain alalla kouluttautua. Mutta siis ne ovat kaikki minulle ainakin nyt jotenkin sivuseikkoja. Rahaa ei aina ole paljon, mutta sitä kuitenkin aina jostain tulee, sen verran, että voi elää ja se riittää. Sen päälle kun voi nauttia hyvien ystävien seurasta aina silloin tällöin, niin homma onkin aika pitkälti taputeltu.
En tiedä, jokainen tehköön niin kuin itse parhaaksi näkee ja jos joku saa paljon tyydytystä kasaamalla itselleen valtavia paineita urasta ja luomalla itselleen jotain dynastiaa konkreettisen varallisuuden ja kaiken muun ympärille, niin olkoon sitten niin. Mutta ainakaan nyt minä en sitä kaipaa. Toki on kiva, jos joskus voi jotain konkreettistakin ostaa ja ainahan sitä nyt jotain kaipaa, ostinhan joulun alla itselleni läppärinkin, mutta monet jokapäiväisten elämän ehtojen ympärille tulevat konkreettiset saavutukset ovat vain itselleni nyt aika yhdentekeviä. Voi olla, että joskus vielä ajattelen toisin, mutta nyt on nyt ja näillä mennään.
Melko tyhjänpäiväistä löpinää ja varmasti moni ajattelee samalla tavoin sitten jos tosiaan istuttaisiin pöydän ääreen ja ryhdyttäisiin miettimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Sanoinpahan nyt kuitenkin sen ääneen. Ja toisaalta tiedän, että tämä koko juttu on sinänsä aika sentimentaalista paatosta ja sikäli joku voisikin ajatella, että se on jotenkin naiivia. Mutta voin sanoa, että olen tätä seikkaa ja tähän liittyviä juttuja, viimeisten parin vuoden aikana, ehtinyt miettiä ihan järjettömän paljon ja tästä on kyllä naiivius kaukana. Ihan sitä vaan, että kun Einstein aikanaan totesi tuon lauseensa, niin olen itse sen ymmärtänyt sillä tavoin, että vaikka kyseessä olikin mies, joka ajatteli asioista hyvin rationaalisesti, niin juurikin siksi hän myöskin tajusi, että konkretia on melko merkityksetöntä loppupeleissä. No, oli miten oli.