Joskus elämässä tulee vastaan se hetki, että on pakko myöntää itselleen ettei näin voi enää jatkua. Minun osallani se hetki oli perjantaina.
Painoni lähti pikkuhiljaa nousemaan 90-luvun alussa. Ensinnä hyvin hitaasti ja maltillisesti, vain kilo vuodessa. Nyt ollaan kuitenkin saan painon nousemaan vaivatta 5 kiloa kuukaudessa, jos en asian kanssa kamppaile.
Mutta nyt tämä sai kertakaikkiaan riittää. Ei enää lihomista eikä näennäislaihdutuksia. Nyt mennään raa’alla pelillä tämä kevät. Alkoholi pois kokonaan pl kaksi tilaisuutta. Pienempiä aterioita. Karkit pois kokonaan samoin pikkusuolaset. Ei enää makkaraa, ei ensimmäistäkään. Päivittäin kahdesti vaakalle ja vyötärön mittaus iltaisin. Ja näin aina juhannukseen asti.
Perkele se on nyt niin, että laitan tämän kropan juoksukuntoon tai kuolen sitä yrittäessäni. Tavoite on juosta maratonin jokainen kilometri minuuttia nopeammin kuin viime kesänä.
Saas nähdä periikö piru saatavansa tänä vuonna vai vieläkö jaksaa odottaa.