Joskus sitä pysähtyy miettimään kaikkia kummia asioita. Ihmisten välisiä suhteita, ihmissuhteen tarpeellisuutta ja sitä mitä kukin siihen panostaa. Joskus vain tulee sellainen olo, että kuvittelee enemmän kuin onkaan olemassa. Se on hyvin lähellä luovuttamispistettä, sitä hetkeä kun sanoo näkemiin viimeisen kerran.
Miksi joskus tulee tällainen olo? En oikein tiedä. Kenties omat odotukset ovat ristiriidassa todellisuuden vaatimusten kanssa tai jopa omien puheiden kanssa. Kenties sitä itse jopa viestii erilailla kuin tarkoittaa. No minulta se kyllä käy 🙂 Ja odottaa toisen ymmärtävän missä mennään ja miten hänen oletetaan olevan. Kummallista. Kai se on niin, että puhuminen ennen kaikkea. Sehän ihmisiltä yleensä onnistuu – jos ollaan edes vähääkän samalla aaltopituudella. Jos taas ei olla … no mitä aikaisemmin sen huomaa sitä pienemmillä vaurioilla selviää 🙂
Että sillain sellaisia tässä on taas mielessä pyörinyt viimeisen puolen tunnin aikana maailman sanomalehtiä lukiessa.