Omituista miten ihmisestä löytää ihan uusia puolia kun lopettaa seurustelun. Siis sellaisia puolia joita ehkä toisessa on ollut, mutta jotka on täysin ”blokannut” pois. Ihminen on saattanut olla silmien edessä vihainen ja julma, säälimätön sekä hirveän kylmä muulle kuin omalle kärsimykselleen ja siiitä huolimatta ”se toinen” on näyttäytynyt itselle jonain ihan muuna. Onkohan tässä kyseessä jonkinlainen jaettu psykoosi? Onko ”rakkauden” yhteys mielenterveydellisiin ongelmiin sittenkin olemassa (eli siis onko rakkaus sairaus josta tulisi parantua)?
Itsepetos on kuin vanhan ihmisen lempeä loppu, se säästää Minua joltain pelottavalta, joltain lopulliselta. Mitä kun ihminen eräänä päivänä saakin tietää Totuuden, löytää Hänet (ja ei, en ole uskovainen)? Siitä se ikuinen onni sitten lähtee. Näinköhän.
Tänään täytyi taas muistuttaa itselleen että sääli on sairautta kun melkein itkin toisen ihmisen kipua. Tekopyhää moinen tietysti, omat mokani olen tehnyt. Siitä huolimatta.