Viikon päästä. Tasan viikon päästä tiedän tarkalleen mitä olen tekemässä tähän samaan aikaan. Tulet kotiin, uskomattoman pitkän ja surullisen vuoden jälkeen. Muistan niin selvästi kuin lupasin vuosi sitten itselleni, ettei koskaan enää ja silloin olin niin onneton. Never say never, nyt tulet kotiin ja kaiken onneni keskellä, muistan suruni vuoden takaa. Annoin anteeksi, enkä ole tämän vuoden jälkeen enää mikään halveksumaan tekojasi ja silti, itken. Itken kai enemmän itseäni, kuinka paljon vihaa olen kylvänyt sydämeeni. Vihaa itseäni kohtaan.
Muistan kuinka tapasimme, muistan mitä silloin lupasimme. Muistan myös, montako niistä olemme yhdessä rikkoneet. Muistan, annoimme kaiken anteeksi toisillemme. Kai me olisimme molemmat paremmatkin saaneet, mutta tiedän, ettemme kumpikaan ansaitse sitä. Siksi rakkaani, se ainut lupaus mitä emme ole rikkoneet on ainut mikä merkitsee.
”When the sun shines we shine together, I told you I´ll be here forever
Said I´ll always be your friend, we gonna stick up to the end
And now that is raining more than ever, knowing that we´ll still have eachother;
You can stand under my umbrella”
Me ollaan ikuisii.