En tiedä mitä teen täällä tähän aikaan. Pitäisi olla nukkumassa kuten kunnialliset ihmiset. Mutta minähän en heihin kuulu 🙂
On jotenkin melankolinen olo (taas). En tiedä mikä mua vaivaa. Tai tiedän, osittain, mutten paljasta sitä tässä. Oon vaan surullinen. Saan kai olla? Tavallisesti oon aika iloista sorttia ja sitten läheiset huolestuu heti jos olen vähän vaisumpi ja vakavampi. Se tavallaan ärsyttää. Kuin olisin iloisuuden ja reippauden vanki. No joo, ehkä pientä yli-dramatisointia ilmassa nyt.
Tänään lenkillä tuli taas pappa mieleen. Hän kuoli maaliskuussa ja käyn edelleen sitä menetystä läpi. Pahinta aikaa oli luonnollisesti kevät. Ahdisti kun ihmiset toisteli että vanhat ihmiset kuolee, se on luonnollista ja ymmärrettävää. Kai mä nyt sen tiedän. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka paljon menettää ja kuinka surullinen on. Kyllähän mä tiesin että pappa oli jo vanha, mutta ei sitä koskaan ole valmis luopumaan.
Mulla on niin paljon muistoja. Aluksi kaikki muistot tuntuivat vaan pahalta, en olisi halunnut muistaa mitään. Nykyään muistelen välillä ilolla, välillä surulla. Vielä muistot ei oikeastaan lohduta. Päässä takoo yhä se sama ajatus, joka tuli heti kuoleman jälkeen: ”En halua muistoja, haluan hänet”. Mutta tiedän kyllä, että jossain vaiheessa osaan olla iloinen muistoistakin.
Mulla oli poikkeuksellisen läheiset välit pappaan. Hän ja mammani asuivat (mamma asuu yhä) vanhempieni naapurissa, ja 18 vuoden ajan myös minun naapurissani. Nähtiin toisiamme miltei päivittäin. Lapsena juostiin veljien kanssa jatkuvasti mamman ja pappan luona. Kun vanhemmat olivat matkoilla, he hoitivat meitä.
Kun muutin pois kotoa, en enää nähnyt isovanhempia yhtä usein. Kävin heillä silti melkein aina kun kävin kotonakin. Olisin käynyt useammin jos olisin tiennyt, että aikaa on niin vähän jäljellä… Tavallaan pidin pappaa itsestäänselvyytenä. En osannut ajatella, että jonain päivänä häntä ei enää olisi.
Se päivä tuli 1. maaliskuuta. Tulin koulusta kotiin, olin väsynyt, nukahdin sohvalle. Heräsin isän soittoon. Pappa oli kuollut, saanut sydänkohtauksen postia hakiessaan. En meinannut millään ymmärtää uutista. Puhelun jälkeen itkin kolme tuntia, sitten veljet hakivat mut ja mentiin kaikki yhdessä mamman luo.
Kamalinta oli tuska ja huoli mammasta. Teki niin kipeää nähdä hänen surunsa – ja toki isän suru myös, olihan kyseessä hänen isänsä. Oli vaikea lähteä illalla takaisin kotiin.
Seuraavista päivistä en muista paljoakaan. Yritin käydä koulua, huomasin ettei se onnistu. Opettajat olivat ymmärtäväisiä. Vietin paljon aikaa mamman kanssa. Kävin hänen luonaan päivittäin ja istuin hänen kanssaan monta tuntia. Se teki hyvää niin minulle kuin hänellekin.
Tapahtunut tuntui pitkään kovin epätodelliselta – ja tuntuu ajoittain yhä. Ennen hautajaisia halusin mennä mukaan katsomaan pappaa ruumishuoneelle. Ehkä siksi, että ymmärtäisin asian lopullisuuden. Olen onnellinen siitä että menin. Pappa oli kaunis.
Hautajaiset olivat oma lukunsa. Itkin kirkossa aivan mielettömästi, tilanne oli kuin unesta. Pahimmalta tuntui se, kun arkun hautaan laskemisen jälkeen hauta ”suljettiin”. Olisi tehnyt mieli huutaa että ”älkää tehkö sitä, pappa on siellä sisällä”.
Muistotilaisuudessa sain itsestäni sen verran irti, että pystyin pitämään puheen pappan muistoksi. Muuten koko päivä on muistoissani hämärä.
Koko kevät meni surren. Vietin edelleen aikaa mamman kanssa todella paljon. Oli ihana huomata, miten kesän lähestyessä hän piristyi päivä päivältä. Alkoi haravoida, istuttaa kukkasia, leipoa. Mamma oli – ja on – toki surullinen, mutta ehkä parhaiten meistä ymmärtää tapahtuneen. Kai sitä sitten vanhana kuoleman lähestyessä asia alkaa tuntua luonnolliselta.
Suren pappaa vielä kauan. Mutta en enää niin kokonaisvaltaisesti kuin keväällä. Muistan kun loppukeväästä eräs uudehko tuttavuus sanoi: ”Ihana nähdä sut taas iloisena. Sun silmistä näkyi mieletön suru niin kauan”. Hyvä ihmistuntemus tällä tyypillä. Edes jotkut lähimmät ystäväni eivät tajunneet, kuinka kovasti surin.
Siitä olen iloinen, että pappa sai lähteä ns. saappaat jalassa. Hän oli kuollessaan lähes 86-vuotias ja erinäisistä sairauksista huolimatta yhä hyväkuntoinen. Sai asua loppuun asti omassa kodissaan puolisonsa kanssa.
Viime viikolla näin pappasta unta. Olen nähnyt moniakin unia hänestä, mutta tämä oli erilainen. Unessa pappa oli tullut käymään ”tuonpuoleisesta”. Tilanne oli jotenkin ihan normaali. Pappa oli tullut vierailulle ja tiesimme, että hän lähtee takaisin. Se ei ollut kuitenkaan yhtään surullista, päinvastoin. Mamman kanssa laitettiin häntä varten oikein juhla-ateriaa, kun kerran pääsi käymään meidän maailmassamme 🙂 Tuli hyvä mieli siitä unesta.
Tulipa vuodatus. En tiedä miksi tein tällaisen selvityksen tänne, cityyn. Ehkä siksi, että piti saada käydä tuo asia taas kerran läpi itseni kanssa.
Pian on tulossa joulu, josta yksi tärkeä ihminen puuttuu.