Elämä tuntuu ihan helvetin tyhjältä just nyt. Ei sillä tavalla, että kaipaisin parisuhdetta tai mitään sellaista. Pääsinhän vasta edellisestä eroon. Mutta haluaisin että joku olis mun kanssa nyt, ettei tarvis olla yksin. Pitäis vaikka sylissä ja silittelis vähän. Lässynlässyn.
Mua väsyttää ihan mielettömästi, tekis mieli mennä horrokseen sohvalle. Mutta on töitä tehtävänä. (Näinhän ne työt edistyy…)
Piristyisin varmaan jos raahaisin itseni ulos, mutta ei innosta sekään. Ulkona on niin pirun kylmä ja kylmenee vaan. Vihaan tätä synkkyyttä. Ennen viittä on jo pimeää ja hetken päästä pimeys koittaa jo kolmelta. Suomi on ihan okei muutamana kuukautena vuodesta.
Isoveljenkin kanssa kärhämä päällä. Ei ole kyllä mun syytä tällä kertaa laisinkaan. Jos toinen toimii väärin ja sille yrittää puhua ja niskaansa saa vaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä, niin eipä paljon innosta hieroa sovintoa. En tajua mikä sitäkin tyyppiä vaivaa. Oikeestaan sitä on vaivannut jokin jo monta vuotta. Joskus se oli rento ja iloinen veikko, sellanen ihanneisoveli. Jossain vaiheessa joku varasti sen sisimmän ja pisti tilalle tämän Herra Itsekeskeisyyden. Mutta ei tästä tämän enempää ettei mene julkiseksi haukkumiseksi koko touhu.
Mulla ei ole ollut tapana syödä suruun/ahdistukseen/melankolisuuteen mutta äsken himoitsin jotain mansikkakakkua jota mainostettiin telkassa. Enkä edes pahemmin tykkää täytekakuista. Oonkohan mä raskaana? Hehe. Siitä ei kyllä pitäis olla pelkoa. Onneksi kotona ei ole mitään herkkuja. Tai mitään muutakaan. Kai mä menen järsimään raakaa perunaa kohta.
Blogi-merkintäni ovat viime aikoina olleet huolestuttavan alakuloisia. Alan olla säälittävä. Mutta hei! Jotain hyvääkin tapahtuu synkkyyden keskellä. Kaveri, jota näen nykyisin aivan liian harvoin, pyysi mua kanssaan viihteelle huomenna. Olen muka miettivinäni että menenkö vai enkö, mutta samaan aikaan pyykkikone pesee jo vaatteita huomiseksi. Toinen kaveri voitti liput Maija Vilkkumaan keikalle Nosturiin ensi tiistaina. Pyysi mua mukaansa ja no, kai sitä on mentävä. Juhlimalla ja alkoholillahan ne ahdistukset unohtuu, muutamaksi tunniksi ainakin. Dagen efteriä en halua edes ajatella.
Taidan mennä hankkimaan sisältöä elämääni kahvinkeiton muodossa.