Makaan keskellä lattiaa. Kaunis musiikki kutoo stereoissa kaunista tunnelmamattoaan.
Ulkona on jo pitkään ollut pimeää, kynttilät palavat pöydällä. On päivän parhaita hetkiä.
*
Osaa musiikista ei pysty käyttämään taustamusiikkina. Se imee kaiken huomion, synnyttää omat tunnetilansa ja kuvansa. Siksi olenkin niin vihainen siitä, että kuvataiteelliset lahjani ovat täysin olemattomat.
Olen koulussa musiikkiin, kirjoihin ja kävelyyn. Ne kaikki ovat minulle tapoja jäsentää maailmaa. Pohtia. Ratkaista ongelmia. Pysähtyä. Rynnätä.
*
Päivän tunnelma oli jotenkin epävireinen. Fiksuna tyttönä päätin kuunnella muutamia musiikkimaailman äänihottiksia ennen unosia, jotta olo olisi mukavampi.
Äänihottiskavalkadin aloitin Lee Dorrianista – en sentään Nappiksen ajalta, sillä Cathedral uppoaa huomattavasti paremmin. Sitten siirryin iki-ihanan Leonard Cohenin matkassa aivan toisiin tunnelmiin, hänen äänensä vain paranee vuosien vieriessä. Menneen kuulauden tilalla on iän tuoma rosoisuus ja karheus. Toisia vuodet rakastavat.
Johan Edlundin Tiamat sai minut jo miltei tainnutettua, varsinkin Gaia on yksi upeimmista biiseistä koskaan. Siksi soitinkin väliin wanhaa The Gatheringia ja Anneke van Giersbergenin nykytuotantoa. Anneken ääni on niin uskomattoman kaunis ja heleä!
Herättelin nuoruusmuistojani Taneli Jarvan, Tomi Koivusaaren ja Tomi Joutsenen murinoilla ja tunnelmoin suomalaisen melodeathin parhaita bändejä. Sentencedia haikeasti kuunnellessa tuli mieleen Ville Laihialan toteamus Ylen Teeman metallimusikkidokkarissa siitä, miten Miika Tenkulan kuoleman jälkeen hän oli kuunnellut monia biiseistä aivan toisin korvin kuin ennen. Amorphiksen kohdalla taas pitää toivoa, että jumalainen kitarasoundi helisee vielä vuosia.
Kuuntelin Mikael Åkerfeltin johtamaan Opethia, luultavasti Ruotsin parasta bändiä, illan kääntyessä yöksi. Kokonaisuudessaan huimaavan taitavan, ehdottoman aliarvostetun ja sekopäisen Nevermoren Warrel Dane kuulostaa aina jumalaiselta. Hän kuuluu niihin, joiden ääni saa sukkiksetkin rullalle – kuten myös Peter Steele, joka olisi voinut pysytellä tässä maailmassa vielä vuosia ja punoa Type 0 Negativen kanssa lisää koukuttavia biisejä. Lopuksi sai vuoron Aaron Stainthorpe, jonka haikeankaunis My Dying Bride saisi tulla Suomeen muulloinkin kuin keskipäiväesiintymiselle Tuskaan. Niin kaunista…
*
Äänihottiskavalkadini tarkoitus meni pikkuisen pieleen. Juu, on tässä huomattavasti parempi mieli, mutta lopputuloksena lattialla makaa nyt hillitysti kuolaava naisihminen. Todella esteettistä. Ja millaisia uniakin tässä nyt sitten mahtaa nähdäkään…
*
”Turn loose the swans that drew my poets craft. I’ll dwell in desolate cities…”