Katselin tänään duunipaikkani seinään kiinnitettyä julistetta läheisen nuorisotalon tai vastaavan nuorten naisten illasta. Mainoskuvassa oli raskaasti meikattu bööna, kuva rakennekynsista, kasa meikkejä ja muuta sälää. Ohjelmassa oli meikkausta, kynsien laittamista, ihonhoito-ohjeita, kampauksia ja keskustelua tyttöjä kiinnostavista asioista sekä kevyttä välipalaa. Sinänsä kiva ajatus, mutta ulkonäköpainotteisuus nosti tukkani pystyyn. Ulkonäkökö on ainut asia, joka nuortan naista kiinnostaa?
Ulkonäkö on aina ollut erityisen tärkeä asia teinitytöille ja hieman vanhemmillekin tytöille ja naisille. Silti naisen elämässä on niin hemmetin paljon enemmän kuin vain meikit; on jotenkin noloa, että kaikkien tyttöjen oletetaan olevan kiinnostuneita itsensä pynttäämisestä.
*
Teinien kanssa työskennellessään on saanut huomata monien teinien kärsivän siitä, että aikuiset olettavat kaikkien poikien olevan kiinnostuneita tekniikasta, tyttöjen kauneudesta ja molempien sukupuolten vain dataamisesta.
Varsin monet nuoret kaipaavat kaikkein eniten mukavaa ja rentoa yhdessäoloaikaa ja turvallista oloa. Eräskin tyttö käy kauempana asuvan kaverinsa kanssa aina tämän lähinutan leffa- ja musavideoillassa, koska siellä on kiva istua, nähdä hyviä filmejä sekä jutella samanikäisten ja aikuisten kanssa monenlaisista asioista.
Eräs ystäväni on vuosi pitänyt luku- ja leffapiiriä nuorille naisille. Samassa ringissä on istunut (kliseisesti) raskaasti meikattuja ja kovannäköisiä neitejä, ujoja runotyttöjä, reippaita heppatyttöjä, ernuja ja vaikka mitä muita. Aina on kuitenkin löytynyt yhteistä puhuttavaa ja pohdittavaa. Pari tuntia ei ole koskaan riittänyt, puhe on yleensä harhautunut alkuperäisestä aiheesta vaikka mihin.
*
Tarve tulla kohdatuksia ja kuulluksi on ihmisen perustarpeita. Nuorilla se tarve on melkoinen. Nuorten parissa työskentelevänä aikuisena sitä kantaa ikuista huonoa omatuntoa siitä, että aikaa ei ole tarpeeksi jutella, kysellä ja seurata. Monelle nuorelle ne pienenkin ajan muruset ovat tärkeitä. Kaikkea ei voi aina jaksaa ja ehtiä, mutta sitä voi yrittää itse kukin.
Nuorten parissa työskennellessään pelkää aina joskus turtuvansa kaikkeen – resurssipulaan, nuorten käytökseen, huoltajiin, jatkuvaan kiroiluun, flegmaattisuuteen, jatkuvaa kipuiluun, omaan väsymykseensä, käytösongelmiin… Osa vanhemmista kollegoista on jo luovuttanut, osa taas jatkaa edelleen liput liehuen ja suurella sydämellä. Kunpa sitä jaksaisi koko ajan niin – polttamatta itseään loppuun.