Olen ollut aina tarkka siitä, millaisia ihmisiä pidän ystävinäni ja kavereinana. Olen toisinaan mennyt vastoin vaistojani ja päättänyt tietoisesti pysyä epäilyksistäni huolimatta jonkun ihmisen ystäväni. Se tie ei ole koskaan ollut helppo – vaikein se on silloin, jos pitkä ystävyys on syystä tai toisesta muuttanut muotoaan ikävään suuntaan ajan kuluessa tai jostain syystä ystävän seurassa tulee aina paha mieli. On todellakin totta, että ystävyyssuhteessa poikki laittaminen on pahimmillaan vähintään yhtä kamalaa kuin parisuhteessa. Minä siedän usein ystäviltäni turhankin paljon, mutta lopulta pinna loppuu. Minulla ei myöskään ole tapana koota itselleni loputtomasti Fb-kavereita tai ylpeillä sillä, miten paljon ihmisiä tunnen.
Samasta syystä minulle ei ole mitään pakottavaa tarvetta pitää yhteyttä ihmisiin, jotka eivät merkitse minulle mitään – kuten vanhoihin koulu- ja opiskelukavereihin, joihin en ole vuosiin ollut yhteydessä. Fb on siinä mielessä äärimmäisen kiusallinen, että sen kautta napsuu monenlaisia kaveripyyntöjä. Viime aikoina jostain syystä on alkanut tulla niitä kaveripyyntöjä vanhoilta koulukavereilta, jotka edelleen asuvat siellä, mistä olen kotoisin. Olen onnistunut piilottelemaan aika hyvin, sillä maailma on heitellyt minut varsin kauas niistä ympyröistä. Nyt sitten rysähti loppuviikosta kuuden vanhan koulukaverin frendipyynnöt.Yksi hyvä ystäväni oli ollut jossakin pippaloissa ja siellä tullut sitten ”paljastaneeksi” minut. Koska siskoni kaveeraa edelleen omien vanhojen koulukamujensa kanssa ja myös siinä sivussa osan vanhoista koulukamuistani kanssa, on tilanne hiukan kinkkinen. Lopulta tein nahkapäätöksen, hyväksyin kaveruuden ja salasin seinäni.
Siskolleni huokailin, että tällaisessa tilanteessa selkärangaton ja kiltti minäni on pahimmillaan. Minussa ei ole tarpeeksi munaa siihen, että hylkäisin kaveripyynnöt – osaksi siitä syystä, että siskoni kärsisi siitä. Toisaalta minulla ei ole kiinnostusta vaihtaa kuulumisia ihmisten kanssa, joita ole nähnyt viimeksi yli 20 vuotta sitten. Minulla ei ole mitään kiinnostusta antaa heidän tietää minun elämästäni. Osa on luultavasti pyytänyt kaveriksi ihan uteliaisuudesta: ”Näyttääpäs se erilaiselta nykyään!”
Pohdin itsekseni, haluanko unohtaa sen ajan menneisyydestäni, jota en aina muistele hyvällä. Vai onko kyse vain siitä, että se on asia, jonka olen vain jättänyt taakseni? Minä kun olin se monella pienellä tavalla erilainen jo silloin. Se, jolla oli erilainen perhe. Erilaiset arvot ja tavat kotona. Erilaiset odotukset. Erilainen elämä. Erilaiset tavoitteet. Erilaiset kiinnostuksen kohteet. Ja sain kuulla siitä.
Hymähdin itsekseni, että Fb-nahkapäätökseni on varsin tyypillinen minulle. Pintapuolisesti minut ”tuntee” moni. Syvemmin huomattavasti harvempi. Niin olkoon jatkossakin.