Rakastan vanhoja tyttökirjoja. Eilisen Salainen puutarha -elokuvan jälkeen harmittelin, ettei yksi lapsuuden suosikkikirjoista ollutkaan minulla vaan hyllyssä vanhempieni luona.
Salainen puutarha on metafora monelle asialle – ja kiitos, jätetään väliin kaikki ilkkkakananervamaiset merkitykset – kuten lapsuudelle ja sen loppumiselle. Lapsuutta ja nuoruutta idealisoidaan kirjallisuudessa ja keskusteluissa, idealisoijina me aikuiset. Kun joku aikuinen sanoo haluavansa olla yhtä huoleton kuin 13-vuotias nuori, minua puistattaa. Muistan ihan tarpeeksi hyvin, ettei teini-ikä ole huoletonta aikaa. Ei todellakaan. Aikuisille huolettomuus tarkoittanee työn ja perheen elatuksen kaltaisia velvollisuuksia. Nuorelle ja lapselle huolettomuus tarkoittaa niin paljon muuta. Lapsuus ja nuoruus eivät ole puhdasta huolettomuutta, päivänpaistetta ja onnea. Sen muistaa jokainen aikuinen, joka vaivautuu muistelemaan. Nuorena kantaa jatkuvaa huolta pärjäämisestään, kelpaamisestaan ja tulevaisuudestaan. EV(V)VVK
-asenne ei usein ole välinpitämättömyyttä, se on tapa maskeerata huoli piiloon sekä itseltä että muilta. Olla vain cool, go with thr flow – vaikka flown suunta huolettaakin.
Lapselle koko maailma on parhaimmillaan salainen puutarha. Lapsen kyky luoda oma todellisuutensa ja löytää iloa pienistä asioista on kadehdittava. Moni lapsi luo fantasiamaailman oman, turvallisen maailmansa rinnalle. Yhtä moni luo sen selviytyäkseen perhetodellisuudesta; fantasiamaailmasta tulee pakopaikka, jonka portin pelkää kokonaan sulkeutuvan. Oma fantasiamaailmani jäi lapsuuteen, mutta muistan kuitenkin yllättävän tarkasti tunnetiloja, saan kiinni menneistä muistoista tai löydän osia lapsuuden maailmastani. Musiikki, siskon kanssa muistellut vanhat leikit ja vanhempien kertomukset saavat muurin ympärillä olevat köynnöskasvit väistymään ja antamaan tietä. Portti ei kenties avaudu, mutta muurille kiipeämällä on helpompi muistella.
*
Lapsuuden lukukokemukset ovat arvokkaita. Pelkään usein tarttua lapsuuden ja nuoruuden suosikkikirjoihin, jos niitä en ole vuosiin lukenut. En halua murtaa vanhaa taikaa. Siksi olen epäröinyt tarttua esimerkiksi L.M. Montgomeryn Annojen uusiin suomennoksiin. Annat ovat muutenkin kirjoja, joiden hohto on pikkuisen himmennyt vuosien saatossa. Tarina on edelleen yhtä lumoava ja kauniisti kirjoitettu, mutta jo yläasteikäisenä se alkoi ahdistaa. Uuden Kuun Emilian tenho sen sijaan on kasvanut vuosi vuodelta. Alle kymmenvuotiaana ei vielä ymmärtänyt Emilian vimmaa, kipuilua ja halua olla oma itsensä, mutta pari vuotta myöhemmin tilanne oli aivan toinen.
F.H. Burnettin Salainen puutarha -kirjassa ja eilisessä vanhassa, kohtuullisesti kirjalle uskollisessa filmatisoinnissa yhdistyvät vanhanajan tyttökirja, goottilaistyylinen kerrontaperinne ja usko vapauden voittoon. Tarina puolustaa lapsen oikeutta olla lapsi, saada rakkautta ja nauttia vapaasta ja turvallisesta elämästä. Se kertoo myös siitä, miten aikuiset pahimmillaan ovat tuhota lapsen elämän menneisyyden demoneillaan ja uskomuksillaan sekä siitä, miten jo lapsen arvo mitataan usein ulkoisten seikkojen perusteella. Tarinan opetus on myös se, että lapsi on yksilö, ei paikasta toiseen siirreltävä näyttelyesine, jota saa arvostella kuin patsasta tai huonekalua. Lapsella, kuten kaikilla ihmisillä, on oikeus rakkauteen ja ihmisarvoiseen elämään.
Salaisen puutarhan pessimistiseksi rinnakkaisteokseksi, julmaksi, painajaismaisen kauniiksi ja lapselle sopimattomaksi sisarfantasiaksi voi nähdä Pan’s Labyrinth -elokuvan, jossa lapsi luo todellisen maailman rinnalle aluksi petollisen turvaisan, mutta myöhemmin tuhoisan fantasian. Lapsen fantasiamaailma ei anna rauhaa, se vaatii uhrauksia ja tottelua kuten oikea elämäkin. Vasta elämän loppuessa löytyy rauha, rakkaus ja välittäminen fantasiamaailmasta. Elokuvan todellisuudessa väkivalta voittaa loppuun asti inhimillisyyden. Jonkun on kuoltava, jotta toiset voivat elää.
*
Luultavasti kiinnostukseni Englantiin alkoi osittain Salainen puutarha -kirjasta, kun siinä kerrottiin vanhasta talosta, nummista ja Yorkshiresta. Vuosia sitten Yorkshiresta, keskeltä nummia löysimme rauniotalon villiintyneen hedelmätarhan murentuneen tiiliaidan suojasta. Sen omenapuut olivat täynnä kirpeitä vihreitä omenoita ja pensaat karhunvatukoita. Meilläkin oli oma salainen puutarhamme.