Kahelin kapina

Edellinen

Pantava  3

On olemassa tietyt mitat ja tietty paino, joihin ihmisen pitäisi pyrkiä ollakseen pantava. Minä taistelin pitkään ollakseni niissä mitoissa, joiden oletin olevan seksikkyyden mittari. On ihan turha väittää, että olisin tavoitellut laihuutta oman itseni takia (en väitä, etteikö olisi sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät).

Mitkä siis on ne ihanteet joihin pyrin? Kun tuijottaa telkkaria tai katsoo elokuvia, niin nuoret naiset ovat lähes aina tietyn kokoisia ja jopa tietyn näköisiä. Kauniita, ajatellaan. Sellainen minäkin olisin halunnut olla.

Laihuuden kriteerit pyritään täyttämään, koska halutaan olla haluttavia. Harva uskaltaa taistella tätä stereotypiaa vastaan. Ehkä siksi, että sitä koeta stereotypiaksi ollenkaan. Niiden kuvitellaan olevan ”niin kuin asiat on”. Kauniit ja hoikat on parempia ihmisiä, kuin rumat ja lihavat. Tai jos puhutaan miehistä, niin bodattu kroppa on parempi kuin kukkakeppi.

Mielenkiintoinen kysymys on se, miksi ihminen haluaa olla kaunis. Juttelin tästä siskoni kanssa, joka sanoi, että on puolet elämästänsä halunnut olla pantava. Itselläni on aivan sama tunne, vaikka en ole osannut sitä noin suoraan sanoa. Tottahan se on, että yksi ihmiselämän olennaisista asioista on lisääntyminen, ja luonnonvalinta pyrkii suosimaan parhaita yksilöitä, eli heitä, jotka ovat seksikkäitä. Siksi kaikki, tai ainakin monet, pyrkivät kuulumaan heihin.

Media väistämättä muokkaa ihmisten käsitystä kauniista vartalosta. Ihmiset kuvittelevat, että pitävät tietynlaisesta kehosta, koska he näkevät sellaisia koko ajan. Nainen rakentaa itse itselleen kuvan seksikkäästä vartalosta, eikä tällä välttämättä ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, mistä miehet pitävät. Saman voi kääntää myös toisin päin.

Silikonirinnoissa tiivistyy jollakin tavalla se, kuinka erilaisella tavalla miehet ja naiset suhtautuvat seksikkyyteen, ainakin Suomessa. Moni nainen ottaa implantit tunteakseen itsensä haluttavaksi – en keksi muutakaan syytä niiden ottamiseen. Miehet taas pitävät luomurinnoista.

Median myötä ajatellaan, että pärjätekseen tässä maailmassa täytyy olla nuori, kaunis ja seksikäs - tai epäseksikäs, kuten hijabiin pukeutunut nainen. Suurin osa meistä on kuitenkin keskivertoja ja ihan tavallisia. Kuinka moni ihminen silti tappelee kroppansa ja painonsa kanssa ollakseen kaunis - eli pantava? Kuinka moni on tyytymätön itseensä? Väittäisin, että ainoastaan vuoren huipulla on täydellisen kropan omaavia kaunottaria. Sellaisia kuin Hollywoodissa (tai Bollywoodissa). Sellaisia, joiden kaltaisiksi pyritään.

Jotenkin mua kammottaa se, miten vanhemmat ihmiset kiristävät kasvojaan. Miksei saa ikääntyä ja näyttää vanhalta? Miksi täytyy taas ahtautua siihen muottiin minkä media rakentaa pantavasta ihmisestä? Jotenkin Ruotsin kuningatarta tekee pahaa katsoa. Ehkä hänellä on niin suuret ulkonäköpaineet, että hänen täytyy kiristää naamansa niin, että suukin venyy kuin jokerilla.

Kauneusleikkauksissa pyritään tiettyihin piirteisiin, joista voi päätellä, millainen länsimainen nainen haluaa olla: sileä iho, pieni nenä, turpeat huulet, korkeat poskipäät... ja ne isot kiinteät tissit, nykyään myös takapuolet ja miehillä lihakset. Usein nimenomaan vanhemmat naiset haluavat kasvoihinsa leikkauksia. Kai he tavoittelevat ikuista, palvottua, nuoruutta.

Jos joku Hollywood elokuva kertoisi vanhasta ryppyisestä naisesta ja seksistä, niin se ravistelisi koko Hollywoodin maailmaa. Ja miksei muunkin elokuvateollisuuden. Bollywoodissa aihe olisi mahdoton. Tuntuu, että olen nähnyt tuhansia elokuvia, eikä mieleeni tule nyt yhtään, jossa vanha ryppyinen riipputissinen nainen harrastaisi seksiä – siis panisi kunnolla, niinkuin leffoissa nykyään. Ja kauniisti esitettynä – ei minään kauhuparodiana.

Onneksi ikä helpottaa näiden ulkonäköpaineiden tuskaa. Saattaa olla, että ihminen oppii hyväksymään oman vartalonsa ja omat kasvonsa. Se on irrottautumista siitä nukkemaailmasta, jota media meille syytää. Se on sen ymmärtämistä, että ei tarvitse olla tietyn näköinen ja kokoinen ollakseen pantava tai kelvatakseen maailmassa.

- Riikka


Jokaisella on ihmisarvo – myös psykoosiin sairastuneella

Tänään katson mennyttä vuotta mielessäni kuin kauhukertomuksena. Tänä juhannuksena saan kirjoittaa tätä tekstiä leppoisasti kotisohvalla löhöillen ja kahvia hörppien. Onneksi tämä tarina päättyi onnellisesti kotisohvalle, ei hautaan niin kuin oli lähellä käydä. Viime vuonna tähän aikaan olin psykoosissa, armottoman rajussa sellaisessa. Haluan jakaa tämän kokemuksen, koska koin menettäväni ihmisarvoni, jota vasta nyt vähitellen keräilen takaisin. Kokemukseen ihmisarvon menettämisestä vaikutti mm. hoitohenkilökunta, joka minua hoitaneella osastolla käyttäytyi mielestäni ala-arvoisesti. Väitän, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti myös suljetulla osastolla. Nykymaailmassa mielenhäiriöiden pitäisi olla jo tuttuja ja varsinkin hoitohenkilökunnalla pitäisi olla valmius kohdata myös psykoosissa oleva.

En tahtoisi muistella mutta väistämättä muistan. Minä päädyin pelkoa täynnä, vapisevana suljetulle osastolle. Palelin, tärisin ja olin harhoissani, pelkäsin enemmän kuin koskaan. Olisin kaivannut ihmistä, joka juttelee rauhallisesti, istuu sänkyni vieressä, rauhoittelee tilannetta. Päädyin osastolle, jossa oli minun pelokkaan aran psykoosissa olevan nuoren naisen lisäksi muita psykoosipotilaita. Koin olevani kaiken keskellä kuitenkin täysin yksin. Olin niin huonossa kunnossa, että suurimman osan aikaa jouduin makaamaan sängyssäni. Siivooja kävi joskus huoneessani. Pelkäsin muita potilaita, varsinkin pelottavan näköisiä isokokoisia miespotilaita. Mutta mikä pahinta, pelkäsin hoitajia. Olin joutunut mielestäni jollain tavalla joidenkin hoitajien silmätikuksi. Minulle karjuttiin kun selkäni oli kipeä ”Kulje nyt selkä suorana!”. Kaikista pahimman koin, kun olin kaatunut lattialle ja olin todella tuskainen. Hoitaja tuli väkisin repimään käsistä ylös ja konkreettisesti potkimaan perseelle ja kiroilemaan minulle. Minä en päässyt ylös koska olin hyvin kipeä. Minulle kiroiltiin ja raivottiin. Silloin ajattelin, että minä en ole elämän arvoinen, minun ei kannata elää.

Prosessini psykoosista kuntoutumiseen ja tähän tilanteeseen tulemiseen kesti pitkään. Olin sairaalassa kesän jaksolla parisen kuukautta, jonka jälkeen palasin kotiin. Kotona oleminen oli hengissä selviämistaistelua, koska minulle oli annettu minulle sopimatonta lääkettä, joka vei minut fyysisesti ja psyykkisesti niin huonoon kuntoon, että lopulta en jaksanut enää huolehtia itsestäni. Minulta meni liikuntakyvystä lähtien lähes kaikki toimintakyky. Koitin hakea apua ja käydä päivystyksessä. Minulle sanottiin, että kaikki johtuu sairaudestani. Pääsin kuukausien päästä talvella pitkään kärsittyäni viikonlopun kriisijaksolle samaiseen sairaalaan, koska yritin vielä hakea apua. Olin kamalan itsetuhoinen. Minulta meni jopa näkökyky osittain, en nähnyt tienviittoja. Minut laitettiin ulos sairaalasta, kerroin vahvasta itsetuhoisuudestani ja minulle sanottiin, että saan itse päättää tapanko itseni vai en, mutta kuitenkin rohkaistiin elämään. Poistuin sairaalasta siinä kunnossa, että jaksoin hädin tuskin laittaa jalkaa toisen eteen. Muutaman päivän päästä voimani loppuivat täydellisesti. Yritin itsemurhaa elämäni ensimmäistä kertaa. Olen aina yrittänyt arvostaa elämääni, mutta sängyn pohjalla liikuntakyvyn menettäneenä vaihtoehdot olivat vähissä. Yritin kaksi kertaa ja onneksi toisella paikkakunnalla asuva sukulainen tajusi hälyttää apua, koska ei saanut minua kiinni. Lääkehiilet juotuani pääsin osastolle, joka oli inhimillinen ja lääkäri puuttui lääkitykseeni ja väärä minulle sopimaton lääkitys purettiin ja laitettiin minulle sopiva lääkitys tilalle.

Olin tällä inhimillisemmällä osastolla kolme kuukautta. Se vaati kaiken tämän naisen sisun. Jouduin opettella kävelemään uudestaan, käymään kaupassa uudestaan, melkein kaiken jouduin opetella uudelleen. Vähitellen toimintakykyni alkoi kohentua uuden paremman lääkkeen seurauksena. Minä taistelin todella pitkän taistelun. Minun näkökykyni palautui, kykyni kirjoittaa, kävellä ja olla kontaktissa muihin ihmisiin. Nyt olen kuntoutumassa ja olen saanut tukea kuntoutumiseeni avohuollosta ja terapiasta.

Miksi tämän kokemuksen ja tekstin haluan jakaa? Siksi että kuka tahansa voi elämänsä aikana tulla tilanteeseen, että itse tai joku läheinen joutuu sairastumaan vakavasti psyykkisesti. Jos kukaan ei pidä ääntä siitä minkälaista kohtelua suljetuilla osastolla voi saada, niin olen varma siitä, että mielenterveyshoito ei ainakaan mene parempaan suuntaan. Olen todella huolissani kanssakulkijoistani, jotka joutuvat myös tällaista kokemaan. Ihminen on psykoosissa puolustuskyvytön, kaikkein heikoimmillaan. On täysin hirveää ja kamalaa, että silloin kohdellaan niin kuin ihminen ei olisi enää ihminen.

Rakkaat ihmiset, minä uskallan jo pikkuisen arvostaa itseäni. Tähän itseni kasaamiseen olen saanut paljon tukea ystäviltäni ja terapiasta ja muilta tahoilta. Mieleni sopukoissa kannan kauhuskenaarion taakkaa. Tästä ja elämäni muista kauhuskenaarioista huolimatta haluan jatkaa, koska onhan tämä minun ainoa elämäni. Sääli jos kaikesta joutuisi luopumaan kolmekymppisenä. Minä kuntoudun pikkuhiljaa ja teen nyt itselleni mieluisia asioita. Joudun vielä hetkittäin epätoivoon, mutta silloin yritän tehdä listaa hyvistä asioista, joita minulla pikkuhiljaa alkaa olla elämässäni. Rakkaat kanssasairastajat/psykoosisairauden kanssa taistelijat. Koittakaa jaksaa, älkää luovuttako! Olette arvokkaita!

-taistelijasisko-


Seksuaalisuus ja yhteiskunta

Yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet luovat ympäristön, jossa elämme. Näihin rakenteisiin kuuluu peruspilarina käsitys oikeasta ja väärästä. Kun ihmiset toteuttavat seksuaalisuuttaan yhteiskunnassa, on selvää, että syntyy ristiriitoja. Onhan ihmisen seksuaalisuus niin monisyinen. Nyky-yhteiskunnassa on monenlaisia elämänkatsomuksia, joista kumpuaa ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä.

Mitä seksuaalisuuteen tulee, niin vielä muutama vuosikymmen sitten ainut terve ja lakia kunnioittava tapa toteuttaa seksuaalisuutta, oli heteroseksuaalisuus. Sittemmin rikoslaista ja mielisairausdiagnooseista poistettiin ensin homoseksuaalisuus ja sen jälkeen ovat muutkin seksuaalisuuden ilmenemismuodot saaneet hyväksynnän lainsäätäjien taholta. Yhteiskunta on muutostilassa ja se ei voi olla vaikuttamatta esimerkiksi lasten kasvatukseen. Vanhemmat ikäluokat on aikanaan kasvatettu erilaiseen terveyskäsitykseen, kuin mikä nykyisin on yleistynyt. Siksi käsitys terveydestä tai oikeasta ja väärästä ei enää ole niin yksiselitteinen, kuin aiemmin. Tämä aiheuttaa vastakkainasettelua ja eripuraa.

Eri uskontokuntien ja muita elämänkatsomuksia edustavien ihmisten kesken kiistellään oikeutuksesta toteuttaa itseä yhteiskunnassa. Vaikka ideologisten elämänkatsomusten monimuotoisuus aiheuttaa myös ristiriitoja, voi se osaltaan olla turvaamassa erilaisuuden hyväksyntää, kun ihmiset ruohonjuuritasolla oppivat kohtaamaan monimuotoisuutta seksuaalisuuden- ja elämänkatsomuksen saralla. Suvaitsevaisuus, kuin myös suvaitsemattomuus, omaksutaan jo lapsuudessa.

Ympäristötekijät ratkaisevat pitkälti myös sen, miten seksuaalinen suuntautuminen kunkin ihmisen kohdalla kasvaa ja kehittyy. Toki merkitystä on myös geneettisellä perimällä, mutta ympäristön arvot ja asenteet muokkaavat minäkuvaa ehkä enemmän kuin perinnölliset ominaisuudet.

Vastakkainasettelu eri elämänkatsomuksellisten ryhmien kesken, on myös yhteiskuntaamme kuuluva rakenne. Ei ole tarkoituksenmukaistakaan olla kaikista asioista samaa mieltä, eikä käsitys oikeasta ja väärästä ole mikään standardi tai matemaattisesti määritettävissä oleva totuus. Se on jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen ja katsomukseen pohjaava näkemys. Seksuaali-identiteetti taas on omaan henkilökohtaiseen minäkuvaan ja kokemukseen omasta itsestä pohjaava ominaisuus, jota ihmisen pitäisi yhteiskunnassa voida toteuttaa, niin kauan kuin se ei vahingoita ketään. On absurdia ajatella, että jonkun ihmisen identiteetti voisi olla oikein tai väärin, koska kyse on persoonallisuuteen kuuluvasta ominaisuudesta ja kaikilla ihmisillä on lakiin perustuva oikeus toteuttaa itseään yhteiskunnassa joutumatta kokemaan syrjintää.

Asiamies Heikki Krook


Gerbiiliharrastajien kriisi Suomessa

Gerbiilit ovat söpöjä. Olen aina pitänyt niistä.

Gerbiilithän ovat sympaattisia ja pörröisiä veijareita. Kukapa niistä ei pitäisi.

Vaikka pidän gerbiileistä, minulla ei ole koskaan ollut omaa gerbiiliä. Ilahdun silti aina, kun kohtaan gerbiilin.

En kuitenkaan ole koskaan ollut näiden kohtaamisten johdosta niin iloinen, että olisin tuntenut tarvetta ryhtyä itse gerbiiliharrastajaksi. Ehkä en vain ole sen tyyppinen ihminen, että minun tarvitsisi omistaa kaikki, mistä pidän.

Sitä paitsi gerbiilinharrastajia on jo käsittääkseni ihan hyvä määrä olemassa. Ainakin minun tarpeikseni heitä on riittämiin.

Viime aikoina olen kuitenkin hämmästyksekseni törmännyt yhä useammin sellaisiin mielipiteisiin, että koska olen tietyn ikäinen ja tietyn sukupuolinen, minun pitäisi ehdottomasti ryhtyä gerbiiliharrastajaksi. Muuten en voi kokea täyttymystä sukupuoleni edustajana tai ylipäätään ihmisenä. En välttämättä ole edes aikuinen ja yhteiskunnan täysivaltainen jäsen ennen kuin olen pidellyt sylissäni ikiomaa gerbiiliä.

Monien sananvapauttaan harjoittavien mukaan veronmaksajien kassa jää ilman riittävää gerbiiliharrastajien määrää väistämättä ammottamaan vajauttaan. Samoin eläkeläiset jäävät ilman gerbiiliharrastuksen mahdollistamia mukavuuksia. He ovat harmissaan, sillä kuten he muistuttavat, he ovat jo gerbiilinsä harrastaneet ja mukavuutensa ansainneet.

Nyt olisi meidän vuoromme. Sanotaanhan jo Raamatussakin: harrasta gerbiilisi!

Edellä kuvatuista asenteista johtuu yleinen uskomus, että gerbiilejä harrastamattomat henkilöt ovat itsekkäitä eläintenvihaajia. Miten sinä voit olla pitämättä näistä lähes hajuttomista, hauskoista hyppymyyristä!

Eläkeläiset lisäävät, että nuorena on vitsa väännettävä, sillä silloin jaksaa paremmin hyppiä oman hyppymyyrän perässä.

Gerbiiliharrastus ei kuitenkaan ole halvimmasta päästä. Gerbiileistä on etenkin viime vuosina tullut statussymboleita. Facebook-ryhmissä tapellaan siitä, kenen gerbiilillä on parhaat tarvikkeet, ja millaiset tarvikkeet ovat ainoat oikeat. Gerbiilittömille postataan gerbiilikuvia ja mainostetaan: minullapas onkin nyt sellainen elämäntilanne, että minulla on kotona ikioma gerbiili, enkä siksi voi poistua talostani iltaisin.

On tietenkin totta, että meissä jokaisessa asuu pieni sisäinen gerbiili. Ja että siihen pieneen sisäiseen gerbiiliin voi parhaiten tutustua ulkoista gerbiiliä harrastamalla. Etenkin, jos on sattunut syntymään vaikkapa lama-aikana, ja oma gerbiiliaika on jättänyt tavalla tai toisella toivomisen varaa.

Monet ehdottavat, että minulla olisi nyt elämäni paras hetki aloittaa gerbiiliharrastus. Voi jopa olla, että jos en aloita sitä nyt, saan myöhemmin käsiini enää huonokuntoisia gerbiilejä, joita ei kukaan toivo. Se olisi kaikkien kannalta surullista.

Tämä kaikki hämmentää minua. En ole koskaan ajatellut itseäni gerbiiliharrastajana. En ole ollenkaan varma, että minulla edes olisi gerbiiliharrastuksen vaatimia ominaisuuksia.

Kehottajat unohtavat sitä paitsi mainita, että pahimmassa tapauksessa gerbiilin mahdollisesti välttämätön palauttaminen sinne, mistä se tulikin, on erittäin hankala ja mutkikas byrokraattinen prosessi.

Väittäjien taustalla on havainto, että gerbiiliharrastus on vähentynyt maassamme huomattavasti. Vain nälkävuosina on ollut yhtä vähän gerbiilejä.

Maailmanlaajuisesti tilanne on toinen. Tästä huolimatta on kuulemma hyvin tärkeää, että harrastetut gerbiilit olisivat nimenomaan kotimaisia, ja että niitä ei tuotaisi ulkomailta.

Tämä tapahtuu, sananvapaiden mukaan, yhteiskunnallisen tasapainon hyväksi. Siitä huolimatta, että joidenkin lähteiden mukaan nykyinen maailmantilanne ei ylipäätään ole suotuisa gerbiiliharrastukselle.

Ehdottelijoiden mielestä olisi ensisijaisen tärkeää, että gerbiilejä ei tehtailtaisi huonoista oloista. Niiden tulisi olla olla luomua ja lähituotantoa. Säädökset ovatkin melko tiukat sen suhteen, saavatko esim. minkäsukupuoliset harrastaa yhdessä gerbiilejä.

Lisäksi on esitetty väitteitä, että olisi hyvä, jos olosuhteet gerbiiliharrastukselle tehtäisiin mahdollisimman suotuisiksi. Gerbiiliharrastajille maksettaisiin riittävästi gerbiilirahaa ja gerbiileitä harrastaneille taattaisiin muita parempi eläke. Töistä tulisi voida ottaa riittävästi vapaata, jotta jokainen voi viettää laatuaikaa oman gerbiilinsä seurassa (etenkin alkuvaiheessa, kun gerbiilit ovat vielä söpöjä). Parhaille gerbiiliharrastajille jaetaan jo nyt vuosittain kunniamitaleita.

Ei kuitenkaan vallitse täyttä yksimielisyyttä siitä, pitäisikö tietyn ihmisryhmän (kuten tietynsukupuolisten) omistautua gerbiilien hoitamiselle ja saada siitä palkkaa. Vai pitäisikö tällaista pikemminkin välttää, sillä sentapaista on jo tehty mm. 1950-luvulla kyseenalaisin tuloksin.

Gerbiiliharrastuksen edistämisen kannalta on myös katsottu toivottavaksi, että tietynsukupuoliset opiskelisivat espanjaa ja peseytyisivät paremmin. Siitä voisi olla gerbiiliharrastuksessa etua, sillä gerbiileihin liittyvä erityissanasto on peräisin espanjasta. Ainakaan toistaiseksi ei kuitenkaan ole olemassa tähän tarkoitukseen korvamerkittyä kannustusrahaa.

Ja kuten jo mainittu, gerbiilit ovat itsekin lähes hajuttomia.

Ainakin toistaiseksi on laitonta irtisanoutua gerbiilien harrastamisesta alle 30-vuotiaana. Perusteluna on, ettei ihminen voi todella tietää, pitääkö hän gerbiileistä vai ei, ennen kuin on varttunut kyllin vanhaksi.

Tästä syystä noin 30 vuoden täyttämisestä seuraavaa ikäkautta kutsutaan usein leikkimielisesti ”gerbiilivuosiksi”, sillä tuona aikana ihminen tavanomaisesti kokee arkensa eräänlaiseksi gerbiilinpyöräksi (tuota aikaa kuvaakin osuvasti tunnettu elokuva ”Päiväni gerbiilinä”). Ihmisparka voi jopa kokea, että uteliaat pyrkivät suhtautumaan häneen jonkinlaisena gerbiilitehtaana. Tämä saattaa altistaa henkilön edelleen pitkälti vaietulle gerbiiliä edeltävälle masennustilalle.

Vaikka ei olisi koskaan edes erityisemmin pitänyt gerbiileistä, harrastuksesta kuitenkin kysellään säännöllisin väliajoin. Erityisesti gerbiilejä mahdollisesti koskevissa tilanteissa, kuten sukujuhlissa.

Sitä vastoin työhaastattelussa gerbiilinharrastussuunnitelmista ei ole sallittua kysyä.

Tässä kaikessa on vain yksi mutta.

Gerbiilit ovat kivoja. En kuitenkaan pidä niistä niin paljon, että haluaisin harrastaa niitä.

Nimim. En tarvitse uusia harrastuksia

(Ilona Vuori)

Kuuntele teksti. Tekstin lukijana Mervi Siren, Maailma kylässä -festivaalin Kyläradio-lähetyksessä 27.5.2017.


Seksuaalisuus ja kansalaisoikeudet

Ihmisen seksuaalisuus ja sukupuoli-identiteetit ilmenevät eri tavoin. Vaikka ihmiset voidaan lokeroida esimerkiksi biseksuaaleiksi, homoseksuaaleiksi, transseksuaaleiksi tai vaikkapa heteroseksuaaleiksi, miehiksi ja naisiksi on raja näiden lokeroiden välillä silti häilyvä. Seksuaali- tai sukupuoli-identiteetin määrittämiseen ei ole olemassa mitään tarkkaa standardia. Oleellista määrittämisessä on kunkin ihmisen henkilölohtainen kokemus omasta itsestään. Ihminen sisällään tuntee omat mielenkiinnonkohteensa ja tietää, mikä hänen viettejään tyydyttää.

Joskus olen kuullut puhuttavan eheyttämisestä. Eheyttäminen perustuu siihen, että Jumala voi joidenkin ihmisten käsityksen mukaan eheyttää eli suoristaa ihmisen seksuaalisuuden alueen vinoumiksi tulkittuja ominaisuuksia Siinä pyritään vaikuttamaan niin, että ihminen, jolla on homoseksuaalinen identiteetti, löytäisi itsestään heteroseksuaalisen identiteetin. Eheytymiskursseja on Suomessa järjestänyt Aslan ry, joka on herätyskristillinen järjestö. Tosin heidän kantansa on, ettei Aslanilla ole eheyttämistekniikkaa, jolla homoista käännytettäisiin heteroita. Jotkut Aslanin toimintaan osallistuneet kertovat, että sielunhoitoprosessin jälkeen heidän homoeroottiset reaktionsa ovat muuttuneet spontaanisti, eivät pakottamalla. Kurssien puolustajat vakuuttavat, että he pyrkivät eheyttämään vain niitä homoseksuaaleja, jotka haluavat eheytyä. Seksuaalista tasavertaisuutta ajava järjestö Seta on vaatinut eheyttämiskursseja lopetettaviksi.[Lähde: Wikipedia]

Kuitenkin sellainen sana kuin ehyt, kalskahtaa minun korvaani hieman eri tavalla. Näkisin asian niin, että ihminen on ehyt silloin kun hän on turvassa itsensä kanssa ja toteuttaa omaa identiteettiään. Kyse on siis rohkeudesta olla oma itsensä. Jotta jokainen voisi turvassa olla se miksi itsensä kokee, tarvitaan yhteiset pelisäännöt. Suomen eduskunta on säätänyt lakeja, joiden nojalla määritellään, miten ihminen saa itseään yhteiskunnassa toteuttaa.

Yhdenvertaisuuslain kahdeksannessa pykälässä lukee seuraavasti.

Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.[Lähde: Finlex]

Välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi tässä laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.

YK ja Euroopan parlamentti ovat antaneet päätöslauselmat, joissa tuetaan ja hyväksytään transseksuaalisuus ja erilaiset seksuaali-identiteetit osaksi loukkaamattomia ihmisoikeuksia. Suomi on myös allekirjoittanut nämä päätöslauselmat.

Uskonnonvapauslain seitsemännessä pykälässä sanotaan.

Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan tarkoituksena on järjestää ja tukea uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen kuuluvaa yksilöllistä, yhteisöllistä ja julkista toimintaa, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin. Yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen.[Lähde: Finlex]

Pitäisikö esimerkiksi Aslan ry:n harjoittama eheyttäminen siis nähdä uskonnonvapauslakiin perustuen hyväksyttävänä toimintana, joka pohjautuu uskontunnustukseen, pyhinä pidettyihin kirjoituksiin tai muihin yksilöityihin pyhinä pidettyihin vakiintuneisiin toiminnan perusteisiin. Vai pitäisikö tämänkaltainen eheyttäminen nähdä yhdenvertaisuuslakiin perustuen tuomittavana, sillä jokaisen, ei pelkästään heteroseksuaalin, pitää voida pelkäämättä ja rohkeasti olla oma itsensä.

Seksuaalioikeudet ovat kansainvälisten seksuaaliterveys- ja perhesuunnittelujärjestöjen tekemä laajennus ihmisoikeuksiin. Seksuaalioikeuksilla pyritään suojelemaan yksilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta, koskemattomuutta sekä hyvinvointia. Keskeisinä tavoitteina seksuaalioikeuksien edistämisessä 2000-luvulla on nähty hoidosta riippuvaisten ihmisten seksuaalioikeuksien toteutuminen (esim. pitkäaikaissairaat, vammaiset, vanhukset, mielenterveyden ongelmista kärsivät), seksuaalivähemmistöjen sekä vaihtoehtoryhmien seksuaalioikeuksien toteutuminen (esim. homoseksuaalit, sadomasokistit, polyamorian kannattajat) sekä nuorten seksuaalioikeuksien parantuminen.[Lähde: Wikipedia]

Mielestäni ihmisen pitäisi voida toteuttaa itseään yhteiskunnassa millä tahansa tavalla, niin kauan kun se ei saata ketään vaaralle alttiiksi tai vahingoita kenenkään terveyttä.

Mitä sitten on terveys. Jokainen ymmärtää helposti fyysisen terveyden käsitteen, mutta mielenterveys ei olekaan yhtä yksiselitteinen asia. Suomen kielen sanakirja määrittelee sen psyykkiseksi hyvinvoinniksi ja riittäväksi sopeutumiseksi sosiaaliseen ja muuhun ympäristöön.

Erityisesti moraalin suhde terveyteen herättää eripuraa ihmisten välillä. Eheyttämiseen suhtaudutaan usein juuri moraaliin vedoten. Kuitenkin se mikä yhdelle on syntiä, voi toiselle olla tärkeä osa oman identiteetin toteuttamista. Linjanveto siihen, mikä on normaalia tai mikä perverssiä on vaikeaa, koska yksilöiden väliset erot moraaliin nähden ovat suhteessa siihen ympäristöön, jossa kukin elää ja perustuvat myös kokemukseen omasta itsestä. Miten voidaan määritellä mielenterveyteen kuuluva riittävä sopeutuminen sosiaaliseen ja muuhun ympäristöön, kun yhteiskunnassa on erimielisyyttä normeista?

Mahdollisuus toteuttaa itseään on myös mielenterveyttä edistävä asia. Se, että joutuu peittelemään omaa suuntautumistaan voi aiheuttaa ongelmia mielenterveydessä. Hyvinvointi on osaltaan myös onnellisuutta ja onnellisuuteen kuuluu turvallisuus, syrjimättömyys ja mahdollisuus elää omaa itseään kunnioittaen.

Maailman terveysjärjestön mukaan mielenterveys on psyykkistä terveyttä eli kykyä hyödyntää omia henkisiä voimavarojaan sekä emotionaalista terveyttä eli kykyä tunnistaa omia ja muiden tunnetiloja ketään vahingoittamatta. Emotionaaliseen terveyteen kuuluu siis omien ja toisten ihmisten tunteiden kunnioittaminen. Ihminen, joka tulee rakastetuksi, omaa hyvän emotionaalisen terveyden ja tämä on henkisten voimavarojen perusta. Mielenterveysongelmat kumpuavat syrjinnästä.

Yleiseen mielipiteeseen vedotaan puolin ja toisin, kun kiistellään esimerkiksi tasa-arvoisesta aviolittolaista. Yleinen mielipide vaihtelee sen mukaan kenen kanssa puhut. Lainsäädäntöön tosin voi vaikuttaa äänestämällä. Silloin on hyvä muistaa, että politiikkaakin tehdään osin vakaumuksen pohjalta ja äänestäminen vaaleissa voi ratkaista paljon.

Asiamies Heikki Krook


Ilmanpaineessa

Näin puhuisin minä, jos minulla olisi ääni:
sinun kielesi ääni.

Näin puhuisimme me.

I

Meidät vietiin kylmään.
Meidät työnnettiin altaisiin.

Meitä leikitettiin
kuin lapsia

Meitä ei leikityttänyt.

Lapset katselivat meitä
kiljuen äitiensä sylissä
kun leikimme
lasten vuoksi.

Meitä tutkittiin ja
meitä hutkittiin
(palloilla, palloilla!)

Meidät vietiin kovaan valoon
ja nimettiin uudestaan:

Veera ja Delfi.
Eevertti ja Leevi.

(palloilla ja palloilla!)
(palloilla, palloillaan!)

II

En kerro teille koskaan, mitkä oikeat nimemme olivat.
Enkä kerro, mitkä olivat niiden nimet
jotka palasivat heti mereen
pääsemättä sinne enää takaisin.

Minä joka puhun: olen joku.
Siinä on rajasi.

III

Meitä tahdottiin lisää. Meitä teetettiin lisää.
Mutta emme me eläneet.
Emme innostuneet.

Meitä ihasteltiin,
mutta emme me tunteneet oloamme ihaniksi.

Meitä silitettiin ja palkittiin ja otettiin syliin,
mutta meitä ei viety enää koskaan kotiin
meren syvistä syvimpään syliin.

Me emme pysyneet samoina.

IV

Aaltojen aaltoliikkeistä,
aallon likimmistä liikkeistä,
ylös pyöriviin pilviin asti
kovan kiven kaikukopasta ilmaan: ilmanpaineeseen.

Veden hyväilevän eleen hyvästit:
evän puristus, elinten puristus: hyvästi!
(ei, ilmakorsetti, ei!)

Ja hyvästi:
joku, joka kosketti
ilman painetta
kauan sitten

V

Minä, nopsa kuin saukko, taitava kuin apina:
(nimetön)
voin täyttää valtameren evän eleellä

Minä jouduin puroon asumaan
(nyt nielen klooria)

Ja vaikka uin ja uin ja etsin ulospääsyä
pääsin aina vain samaan puroon takaisin.

Ja vaikka uin ja uin ja etsin ulospääsyä
pääsin aina vain tähän puroon takaisin.

Ja jos olisinkin päässyt purosta kotiin takaisin,
kuka siellä olisi uskonut meitä -
muistanut meitä?

Voi ihmiset.
Olisitte vain tulleet käymään.

Teksti: Ilona Vuori

(Kuva: Emilia H.)
(Kuva: Emilia H.)

Edunvalvonta, josta ei itseasiassa ole mitään etua

En ole koskaan ollut hyvä käsittelemään rahaa, mikä osittain johtuu hahmotushäiriöstäni. Avoliiton aikana elin myös jonkinlaista myöhäistä teinivaihetta ajatellen, että mieheni hoitaa juoksevat menot ja minä ostelen lähinnä mitä minua huvittaa. CP-vammastani johtuen liikun pyörätuolilla, sekä käytän monia apuvälineitä, minkä takia tarvitsen asumiseen vähintään kaksion. Kokemukseni palvelutaloista ovat taas olleet verrattavissa ikävään vankilaan, joten tultuani täysi-ikäiseksi se ei ollut enää vaihtoehto asumiselle, siitäkin huolimatta, että asuminen Helsingissä on kallista.

Niin kuin monille käy, meidänkin avoliittomme päätyi eroon muutaman vuoden kuluttua. Jatkoin kuitenkin tutussa koulussa, sillä olin hyvin kiintynyt sen pieneen perhemäiseen yhteisöön. Vain muutama kuukausi myöhemmin, juuri kun olin alkanut päästä jaloilleni erosta, niskaani putosi toinen pommi; jouduin lopettamaan koulun.

Maailmani mureni ja tulevaisuuteni suunnitelmat sekä haaveet katosivat taivaan tuuliin kuin ikävänä joululahjana. En muista seuraavasta puolesta vuodesta juurikaan mitään. Löysin, kuten moni muukin, jonkinlaisen väliaikaisen laastarin alkoholista, joka turrutti sisäistä tuskaani edes hieman. Lisälohtua sain päämäärättömästä tuhlailusta ja niinpä ostin design-tavaraa, lautapelejä, lemmikkejä, oikeastaan mitä tahansa, mikä piti ajatukset poissa tuskastani.

Lopulta olin tilanteessa, jossa yritin itsemurhaa, siinä onneksi onnistumatta. Sain kuitenkin jostain sen verran voimia, että hakeuduin lääkäriin, joka kirjoitti suosituksen edunvalvonnasta. Luonnollisesti kyselin läheisiltä ja muilta omaisiltani, olisiko joku heistä pystynyt toimimaan edunvalvojanani, mutta kenenkään resurssit eivät revenneet sellaiseen vastuuseen, varsinkaan kun ainakaan tuolloin siitä ei maksettu minkäänlaisia korvauksia. Näin sitten vuonna 2010 tehtävään määrättiin käräjäoikeuden päätöksellä valtion järjestämä yleinen edunvalvoja.

Olin helpottunut; saisin elämäni jälleen järjestykseen ja laskut maksettua. Toivo tulevasta alkoi jälleen viriämään ja opiskeluinto nousemaan. Edunvalvonnan myötä sain joka viikko käyttörahaa 50 €, josta minun tuli maksaa ruoat, vaatteet ja kaikki peruselintarpeet aina puhelinlaskua myöten. Edunvalvonta hoitaisi kaiken muun kuten mm. vuokran ja muiden laskujen maksun, toimeentulotukihakemukset, harkinnanvaraisten tukien hakemisen, vammaistuet, verovähennykset, neuvottelisi velkojien kanssa maksuohjelmasta tai jopa hakisi tarvittaessa velkajärjestelyä.

Todellisuus iski kuitenkin hyvin äkkiä kasvoilleni sellaisen iskun, että vieläkin kirvelee. Laskuja sekä perintäkirjeitä putoili postiluukusta samaan vanhaan malliin, maksamattomien laskujen pinon kasvaessa entisestään. Oli siis pakko alkaa selvittämään asiaa. Yrityksistä huolimatta en saanut edunvalvojaani millään tavoin kiinni. Lopulta sain yhteyden hänen sihteerinsä, joka mm. selitti, ettei minulle haeta verovähennyksiä, koska en maksa veroja. Kohtelu tyrmistytti, varsinkin kun maksoin veroja kuten kaikki muutkin. Lisäksi aloin saamaan kotiin postia edunvalvojalta, jossa kehotettiin itse hakemaan minulle kuuluvia vammais- yms. tukia, siis hakemuksia, jotka olisivat kuuluneet edunvalvojan tehtäviin.

Kaiken kukkuraksi jopa mm. sosiaalitoimiston vaatteisiin myöntämät maksusitoumukset oli jätetty käyttämättä, ja näistä seuranneet maksamattomat laskut siirtyneet perintätoimistoille uusien korkojen ja perintämaksujen kera. Näyttää siis vahvasti siltä, että edunvalvonta on vain syventänyt entisestään taloudellista ahdinkoani ja rajoittanut minulle kuuluvien tulojen saantia.

En ollut kuitenkaan yksin tämän ongelman kanssa. Pienellä googlettamisella löytyi artikkeli leskirouvasta, jonka raha-asiat jätettiin rempalleen (HS 6.1.2015), oikeusasiamies oli todennut jo vuonna 2005, että yleisen edunvalvonnan keskeinen epäkohta on päämiesten suuri lukumäärä edunvalvojaa kohden (www.oikeusasiamies.fi, 5.12.2005), ja edunvalvontaan liittyviä epäkohtia on käsitelty jopa YLE:n M.O.T. -ohjelmassakin (Edunvalvonnan armoilla, 13.1.2014).

Olen myös keskustellut edunvalvonnan ongelmista lukuisten ihmisten kanssa, ja kohtaan jatkuvasti niitä, jotka kamppailevat samojen tuulimyllyjen kanssa. En toki väitä, että edunvalvonta olisi pelkästään pahasta mutta liian monen kohdalla käytäntö todistaa sen puolesta, että parantamisen varaa on reilusti.

Tilanteeni on jatkunut nyt kuuden vuoden ajan ennallaan, enkä ole pyynnöistä huolimatta saanut kertaakaan minkäänlaista selontekoa siitä missä mennään, ja onko koko aikana maksettu yhtäkään laskua. Perintäkirjeistä päätellen ei. Suoraan sanoen tunnen itseni pahasti hyväksikäytetyksi ja luottamukseni petetyksi. Tätä tunnetta lisää entisestään sekin, että edunvalvojalle maksetaan tuntuvia korvauksia asioitteni oikeasta ja oikeudenmukaisesta hoidosta, pitäen silmällä ja puolustaen etujani.

Olen päättänyt hakea edunvalvontani purkua, joka ei olekaan niin yksinkertaista. Minun on ensin hankittava puoltava lääkärinlausunto, minkä jälkeen on keskusteltava oikeusaputoimiston kanssa ja selvitettävä tilanne, johon saattaa kulua tovi jos toinenkin byrokratian syövereissä.

Edunvalvontaa suorittavan henkilön ei tarvitse olla juridisesti omainen, voidakseen hallinnoida läheisensä asioita, tarvitaan vain erillinen pankkitili, jonka käyttäjänä toimii valvonnan alaisena tämä valvottava henkilö. Mielestäni tällaisten raha-asioiden hoitaminen voitaisiin lukea henkilökohtaisen avun piiriin, mikäli kyseisellä henkilöllä on jokin päivittäistä hoitoa tai apua vaativa sairaus, häiriö tai vamma kuten minulla.

En yksinkertaisesti ole jaksanut valittaa, sillä jo pelkkä päivästä toiseen selviäminen on haasteellista. Suurin syy siihen on se, että avustajien palkat suhteessa työn vaativuuteen ovat pienet. Avustamisella yleisesti ottaen käsitetään fyysisiä toimenpiteitä, kuten ruuan laittoa ja siivoamista. Näin onkin 99 prosentissa tapauksista, jotka asuvat täysin normaalissa asunnossa. Minun avustamiseeni liittyy kuitenkin paljon muutakin ja huomattavasti enemmän ohjausta ja organisointia. Nuoret, jotka hakeutuvat näihin töihin, eivät pääsääntöisesti osaa ohjata edes itseään, mistä seuraa vaikkapa se, että suunnistamme kaatosateessa keskellä yötä pilkkopimeässä ja kaiken lisäksi molempien suunnistusvaistot ovat kyseenalaiset, kännykästäkin on akku loppu. Tästä huolimatta olen edelleenkin sitä mieltä, että mielummin vaihdan hiippakuntaa kuin muutan palvelutaloon, jossa henkilökohtaisen avustamisen määrä on 30h kuukaudessa plus työ-tai opiskelutunnit, jotka ovat maksimissaan 40h viikossa. Laitoksessa tottakai pääset vessaan ja saat valmisruokaa ja saat vaatteet päällesi tunnista neljän tunnin odotusajalla. Kaikki muut asiat sinun on hoidettava edellä mainittujen tuntien turvin. Vihaan valmisruokaa, ellei lasketa jouluruokaa ja toki syön sitä, jos olen jossain muualla kuin kotona.

Tähtään tällä kaikella siihen, että saisin edunvalvonnan purettua ja hoidettua asiat henkilökohtaisen avun järjestäjän turvin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että valtion järjestelmä, joka ei toimi suunnitellulla tavalla, pitäisi purkaa ensi tilassa.

Heljä Hesso


Neuroesteettömyys

Usein kun puhutaaan tilan esteettömyydestä puhutaan fyysisestä esteettömyydestä, eli miten hyvin tilaan pääsee pyörätuolilla jne. Mutta julkinen tila voi olla esteellinen muutenkin kuin sillä tavalla, että ihmiset joilla on fyysisiä rajoitteita eivät pääse sinne. On sosiaalisia esteistä, kuten että henkilöt, jotka käyttäytyvät tietyllä tavalla luokitellaan hulluiksi tai alkoholisteiksi/ huumeidenkäyttäjiksi ja niitä voi heittää ulos julkisista tiloista, kuten baareista tai kauppakeskuksista. Ja sitten on neurologinen esteellisyys. Minulla on aspergerin oireyhtymä, eli lievä autismin muoto, ja add ja erityisesti aspergeriin liittyvän aistiyliherkkyyden takia julkiset tilat eivät todellakaan aina ole mulle esteettömiä.

Kuvitelkaapa seuraava skenaario: olet menossa sisään isoon tavarataloon. Olet vältellyt sitä jo kauan, mutta liput teatteriesitykseen pitää lunastaa lahjakortilla juuri tästä isosta tavaratalosta. Jo ennen kun menet sisään sydämmesi alkaa lyödä lujempaa ja hikoilet. Tiedät että et ehkä tule selviämään tästä kunnialla, mutta kuitenkin se on pakko tehdä. Seisot liukuovien luona ja keräät voimia mennäksesi sisään. Olet monta kertaa saannut paniikkikohtauksia tällaisissa tilanteissa ja melkein aina ylikuormittunut täysin kaikista aistiärsykkeistä, mutta kuitenkaan tällaisia tilanteita ei voi välttää.

Menent sisään liukuovista. Heti tulee hajumuuri vastaan. Et saa henkeä, koska ilmassa on niin paljon hajuvesiä. Silmiä ja nenää kirvelee. Tässä tavaratalossa kosmetiikkaosasto on heti pääovien jälkeen. Yrität pidättää hengitystä. Olet pari kertaa juossut heti ulos tavaratalosta, koska olet saannut astmakohtauksen hajuvesistä. Tila on täynnä ääniä, visuaalista kaaosta, eri hajuja. Ja ihmisiä. Ihmisiä kaikkialla. Tiedät että pitää päästä hisseille ja yläkertaan turvaan NOPEASTI, mutta olet jähmettynyt paikoillesi. Unohdit että on hiihtolomaviikko ja tavaratalo on erityisen täynnä. Kaikkialla on ihmisiä tukkimassa kulkuväylää. Ja missä ei ole ihmisiä on ständejä, banderolleja jne.

Näet hissit portaiden yläpäässä, mutta ensin pitää kävellä kosmetiikkaosaston läpi portaille. Koska koet maailman eri tavalla, et osaa hahmottaa kulkureittiä portaille. Tai ehkä osaisit, jos saisit keskittyä. Mutta kaikki äänet, hajut, visuaalinen kaaos ja liikkuvat ihmiset estävät keskittymistä. Tuntuu että kaikki ulkoinen kaaos menee suoraan sisääsi ja lamauttaa sua. Et osaa enää eritellä aistiärsykkeitä, kaikki on vaan yksi iso kaaos. Äänet sotkeutuvat yhteen yhdeksi isoksi äänipalloksi, jossa on tuhansia eri ääniä samaan aikaan. Et näe enää ihmisiä, ständejä jne, näet vaan sumua ja ääriviivoja. Imet kaiken ulkoisen kaaoksen sisääsi. Et osaa enää ajatella selkeästi. Tiedät, että et tule kestämään enää kauan. Nyt pitää tehdä ratkaisu; joko yrittää portaille tai mennä ulos.

Valitset portaat. Yrität liikkua kohti niitä, mutta ihmiset ja ständit ovat tiellä. Hahmotushäiriön takia et osaa väistää esteitä reitillä. Paniikki nousee, on pakko päästä pois. Änget väentungoksen läpi kohti portaita. Koska et osaa hahmottaa ympäristöä, törmäät muihin ihmisiin. Sinut tuupitaan ja saat paheksuvia katseita. EN TEE TÄTÄ TAHALLANI. Juokset ylös rappuja. Ylätasanteella pitää odottaa hissiä. Vihdoinkin! Änget täyteen hissiin. Paniikki on sietämätön. Ihmiset on liian lähellä. Et siedä vieraita ihmisiä liian lähellä. Yrität pitää omaa tilaa. Lisää tuuppimista ja vihaisia katseita. Vihdoinkin oikea kerros. Yrität päästä ulos hissistä niin nopeasti kuin mahdollista.

Kun pääset ulos hissistä, sun pitää seistä pari minuuttia lepäämässä. Mutta se auttaa vain vähän. Olet jo niin ylikuormittunut, että et pääse takaisin normaaliin olotilaan. Koko keho on jännittynyt. Sydän hakkaa. Aivot on täysin sumussa. Ja tässä tilassa sun pitää mennä palvelutiskille, jutella asiallisesti tiskin takana olevan kanssa, ymmärtää mitä hän sanoo ja osata päättää päivämäärä ja istumapaikka teatteriesitykseen. Kuullostaako haastavalta? Kaoottiselta? Pärjäisitkö tai juoksisitko heti pois? Minulle tämä ei ole ajatusleikki, vaan todellisuus, koko ajan. Näin minä koen maailman. Se on rakennettu ehkä muille normaaliksi, mutta mulle ja muille neurologisesti erilaisille esteelliseksi. Ja kuitenkin minun pitää yrittää elää tässä maailmassa ja käyttäytyä samoin kun te.

Henkka

Lisää juttua esteettömyydestä ja muusta 21.3 klo 12-16 Platonium-lähetyksessä. Kuuntele verkosta tai Helsingin Lähiradiosta 100,3 MHz. Mieltöntä valoa on-air.


Arjen hallinta

Meille mielensairausdiagnoosin omaaville arjen hallinta on asia johon moni tarvitsee tukea. Säännöllinen päivärytmi on hyvän arjen perusta ja mielenterveyden ylläpitäjä myös terveillä ihmisillä. Arjen hallinta sisältää joka päiväisten askareiden lisäksi myös sosiaalisen elämän hallinnan. Moni mielensairaus diagnoosin omaava eristäytyy eikä ota kontaktia ympäristöönsä. Yksin jääminen voi lisätä henkistä taakkaa niin, ettei henkilö enää pysty huolehtimaan kodistaan eikä muista askareistaan. Se että kuuluu yhteisöön jossa voi kokea vertaisuutta on terveyttä edistävä tekijä. Yhteisöön kuuluminen ja paikka mihin voi päivisin mennä, ovat ne asiat joille toipuminen perustuu.

Arjen hallintaa on myös uusien taitojen opettelu. Sosped säätiön Mieletöntä Valoa hankkeessa koulutetaan kehitysvammaisista ja mielenterveyskuntoutujista vertaistuottajia media- ja kulttuuri alan tehtäviin. Vertaistuottajakoulutus antaa monia valmiuksia. Eräs niistä on haastattelujen tekeminen. Se on omiaan vähentämään sosiaalisten tilanteiden pelkoa, kun itsetunto vahvistuu onnistumisen kokemusten myötä. Vertaistuottajana olen löytänyt itsestäni uusia puolia. Julkinen esiintyminen oli minulle aiemmin pelottava asia. Tuota pelkoa olen saanut työstää ensin musiikkiterapian, mutta myöhemmin myös Mieletöntä Valoa hankkeen kautta. Minulle vertaistuottajuus on ennenkaikkea itseni voittamista. Vertaistuottajakoulutus voi auttaa myös työelämään siirtymisessä. Useat vertaistuottajat ovat vähintäänkin osatyökykyisiä ja kiinnostuneita työllistymään. Käytäntö on osoittanut sekä kehitysvammaisten että mielenterveyskuntoutujien kykenevän tekemään media- ja kulttuurialan töitä. Näille erityisryhmille ei juurikaan ole tarjolla työpaikkoja, siksi Mieletöntä Valoa hankkeen panos kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien työllistämiseksi on erityisen tärkeä.

Arjen hallinta on asioiden hoitamista niin, että voi hyvällä mielellä katsoa peiliin häpeämättä kuvaa joka sieltä katsoo takaisin. Kun on tehnyt parhaansa se riittää. Kaikilla ihmisillä ei ole yhtä paljon voimavaroja, eivätkä kaikkien kyvyt ja terveyden tila riitä esimerkiksi työntekoon. Oleellisempaa on antaa itselleen ja muille tilaa olla olemassa omana itsenään juuri sellaisena kuin on. Meistä jokainen on arvokas, vaikka ei olisikaan työkykyinen hyvä veronmaksaja.

Heikki Krook


Apulannan arvoitus

Minulla on paljon hyviä muistoja 90-luvun lapsuudestani, joista yksi on Apulanta. Elokuvaa odotin innoissani jo senkin takia, että siihen liittyvä aikakausi toi mieleeni tuon ajan uusia ilmiöitä kuten tv:stä tutun musiikkiohjelman Jyrkin, kaikkine juontajineen kuten Molli-Ollin, Katja Ståhlin jne. Olihan ohjelma merkittävä meille tuon ajan nuorille, joille oikeastaan ensi kertaa tarjottiin omaa ohjelmaa. Näissä yhteyksissä sain ensikosketukseni myös Apulantaan, joka suorasukaisuudellaan pyöritti pienen tytön sukkia jaloissa. Vuosien varrella Apulannan taustat jäivät kuitenkin aina jonkinlaisen hämärän peittoon, eikä edes pari vuotta sitten ilmestynyt kirja avannut juuri mitään. Mutta ehkäpä elokuva täyttäisi tämänkin aukon.

Kerronta lähti loogisesti liikkeelle jäsenten taustoista, sekä asioista jotka olivat heihin vaikuttaneet. Hieman ärsyttävää oli 90-luvun laman jatkuva tyrkyttäminen, luultavasti tuon ajan heinolalaisilla nuorilla - kuten kaikkien pikku kylien nuorilla tuolloin - on ollut ankeaa, oli sitten lamaa tai ei. Maisemista päätellen tilanne ei ole juurikaan muuttunut. Kieltämättä jäi vähän sellainen maku, että kaikella tällä yritettiin luoda kuvaa siitä, miten Apulannan runosuoni olisi suorastaan laman seurausta. Ehkäpä nämä Apulannan jäsenten henkilökohtaiset kasvukivut olisi voinut esittää toisella tavalla, avaten ovia syvemmälle sieluun. Tämä pinnallisuus olikin oikeastaan elokuvan kerronnan ainoa puute ja jätti Apulannan edelleen kellumaan ikuisten mysteerien mereen. Toki elokuvassa oli suuria tunteita, mutta tuntui että niiden tarkoitus oli vain peittää se todellinen filosofia ja maailmankatsomus, mistä kaikki on kummunnut ja saanut alkunsa.

Näyttelijäsuoritukset olivat varsinkin Tatu Sinisalon osalta suorastaan virtuoosimaisia, eikä Harri Mosiokaan jäänyt epäuskottavaksi. Todellakin piristävää vaihtelua. Tosin odotin, että Lotta Backlundilla olisi ollut isompi rooli Tonin äitinä. Hahmona taas Risto Santapukki liikkui jonkin verran uskottavuuden rajamailla. Vanhemmat, Ilona ja Elli ovat epäuskottavia yksiulotteisuutensa vuoksi.

Jos taas tarkastelemme elokuvaa puhtaasti suomalaisena elokuvana, niin antaisin viidestä tähdestä kolme ja puoli. Toisin sanoen hyvä kokonaisuus, jota katselee mielellään maanantai-iltana televisiosta. Tekninen toteutus oli keskivertoa kivempaa katsella, ja vain ilmakuvaa olisin kaivannut enemmän.
Elokuva on merkittävä juuri siksi että, se muistuttaa katsojia että, meistä jokaisesta voi tulla menestyjiä taustasta huolimatta.

Ja sitten vielä eräs muisto niiltä vuosilta kun Apulanta saavutti minut:
Olin noin 13-vuotiaana kesäleirillä ja sinne sitten sattui siviilipalvelusmies, jonka perään suurinpiirtein kaikki pienet tytöt kuolasivat. Hän näytti lähinnä lipputangolta, jolla oli pitkät ohuet punaiset hiukset. Kuntoutuskeskuksen aulassa, jossa kesäleiri pidettiin, oli pieni kauppa. Ostin sieltä joka päivä Eskimo-jäätelön, sekä itselleni että punatukkaiselle Tuomakselle. Itselleni ostin sen siksi, että saisin Tuomaksen varmasti syömään sen toisen puikon. Hän yritti aina saada minua syömään jäätelöt yksin, mutta puolustauduin sanomalla että minulla oli jo yksi puikko. Näin sain myös kahdenkeskistä aikaa Tuomaksen kanssa.

Olin itselleni tyypillisesti suora ja ehkäpä liiankin päällekäyvä. Etsin Tuomaksen puhelinnumeron numerotiedustelusta. Koulukaverini Sami seurasi tilannetta sivusta. Hänen näkökulmastaan se oli varsin hyvää viihdettä. Hän totesi jossain vaiheessa, että se miten roikuin Tuomaksessa ja se miten suorastaan jahtasin häntä ja kuinka tämä hämmentynyt nuori mies kirjaimellisesti juoksi karkuun minut nähdessään toi hänelle mieleen Apulannan Viivakoodit kappaleen. Muistan Samin aina sanoneen että ”Pitääkö sun aina roikkua perässä?”. Hän jopa lauloi sitä ” Minä annan kaiken ja enemmän. Tuli polttaa uskon mihinkään. Mitä sitten jos sielun menettää. Mutta on vain pakko roikkuu perässä.”

Kun tuli yleiseen tietoon, että minulla oli Tuomaksen numero, Samia käskettiin varmistamaan, että olin poistanut sen puhelimestani. Niin teinkin, mutta kirjoitin numeron leiriohjelman taakse. Varmaankin se löytyisi vieläkin jostain arkistojen kätköistä jos vain jaksaisin kaivaa. Välillä olin niin turhautunut siihen ettei kukaan ympärilläni ymmärtänyt rakkauttani, että hakkasin päätäni neuvotteluhuoneen massiivipuiseen pöytään.

Edellinen