Kahelin kapina

Edellinen

Elämän peli

Elämä on täynnä valintoja, siis eräänlaista peliä, siitä lähtien kun synnymme. Elämäni on täynnä epätyypillisiä valintoja. Olen miettiyt sitäkin tekisinkö asiat toisin, jos saisin mahdollisuuden. Vastaus on ”en tiedä”. Sen tiedän, että jos olisin elänyt tyypillisen lapsuuden ja nuoruuden ja ollut ylisuojeltu kuten aika moni vammainen, minusta olisi voinut tulla vielä pahempi kusipää. Mikäli olisin jälkihuollon tukitoimina saanut 17-vuotiaana oman asunnon, en varmaankaan olisi päätynyt siihen parisuhteeseen jossa neljä vuotta olin. En vain tiennyt, että minulla olisi ollut edes oikeutta tälläiseen asuntoon. Minua ei sinänsä kaduta, sillä se parisuhde on opettanut minua luomaan itselleni kuoren jonka avulla selviän. Olen ulospäin ronski ja iloinen, rajaton ihminen. Minua ei häiritse, jos joku jostain syystä haluaa kokeilla ovatko tissini aidot, mutta jossakin se raja menee. Samaan hengenvetoon on myönnettävä että olen rikkonut useammankin ihmisen seksuaalisuuden rajoja juuri sen vuoksi, että minulla ei juurikaan niitä ole, ja ihmiset ovat pelänneet puhua suoraan. Tässä vaiheessa lienee syytä kertoa miksi tätä blogia kirjoitan.

tekisinkö asiat toisin, jos saisin mahdollisuuden
tekisinkö asiat toisin, jos saisin mahdollisuuden

Muutama päivä sitten istuin hovioikeudessa. Minä olen asianomistaja. Ex-mieheni, joka on hätätilanteessa toiminut myös avustajanani, on syytetty. On tietenkin riskaabelia lähteä kommentoimaan väitteitä oikeussalin ulkopuolella tässä vaiheessa, kun kaikkea mitä sanon voidaan käyttää minua vastaan. En aio avata kaikkea yksityiskohtia, tai ottaa kantaa siihen kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Oikeudenkäynti itsessään ei ollut millään tavalla salattu, joten siksi uskallan siitä puhua. Rikosnimikkeenä on seksuaalinen hyväksikäyttö. Tapahtumapaikoilla ei ollut ketään muuta kuin syytetty ja minä, joten kiistattomia todisteita ei ole. On muutama asia jotka jäivät minua vaivaamaan.

Elämässäni on ylipäätäänsä paljon muuttuvia tekijöitä ja stressin aiheita. Kävin siihen aikaan psykologilla, jolla oli psykoanalyyttinen lähestymistapa. Hän halusi pitää itsensä etäisenä eikä juurikaan antanut mielipiteitä taikka neuvoja. Lähinnä hymähteli. Toisaalta tutkimukset ovat osoittaneet, että oli suuntaus mikä hyvänsä lopputuloksen kannalta sillä ei olisi merkitystä. Se oli yksi syy miksi en vaihtanut psykologia, tiesin myös että sellaista psykologia joka ottaisi minut syliin ja lohduttaisi tuskin tulisin löytämään. Psykologeille on ylipäätäänsä aikamoiset jonot, saati sitten sellaiset jotka täyttäisivät Kelan vaatimukset vaativan erityistason terapeutista. Päädyin puhumaan terapeutille enemmän käytännön ihmissuhteiden ongelmistani, kuin seksuaalisista traumoistani. Minusta tämä on luontevaa, sillä enhän minä sentään sen terapeutin kanssa seksiä harrasta. En kyllä tiedä, olisiko se auttanut jotain, että ne ihmiset joille asioista puhuin, olisivat olleet todistajan aitiossa, sillä he eivät ole niin kutsuttuja ammatti-ihmisiä.

Psykoterapiani loppui oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin siitä, että olin kyllästynyt siihen, etten saanut sellaista apua kun koin tarvitsevani. Sellaista, joka selittäisi ihmissuhteissa vastapuolen ajatuksen kulkua. Minä kun en aina hahmota toisten ihmisten logiikkaa. Maksusitoumukseni oli myös siltä erää tullut päätökseensä. Hoitavaa psykiatria ei ollut missään, jotta olisin voinut täyttää jatkohakemuksen. Toisaalta olimme myös todenneet yhteistyössä fysioterapeuttini kanssa, että epävakautta enemmän sosiaaliset ongelmani johtuvat hahmottamisen vaikeudesta, jolloin tarvitsen terapeutin, jolla olisi jonkinnäköistä hajua neurologiasta. Niin epäreilulta kuin se tuntuukin, siitä syystä, että olen tehnyt prostituutiota, hyvin monen silmissä rikos ei ole yhtä vakava sen vuoksi, että se on tapahtunut juuri minulle. Tiedän, että se ei ole totta. Ikävää on se, että tässä tilanteessa tuomio ja siihen vaikuttaminen perustuvat juuri mielikuviin.

epävakautta enemmän sosiaaliset ongelmani johtuvat hahmottamisen vaikeudesta
epävakautta enemmän sosiaaliset ongelmani johtuvat hahmottamisen vaikeudesta

Saatan vaikuttaa rohkealta ja sellaiselta että minua ei olisi helppo puhua ympäri. Tosiasia kuitenkin on, että kun tietää mistä naruista vetää kuka tahansa voi olla toisen sätkynukke. Erityisesti silloin, kun se sätkynukke on toisesta riippuvainen. Toinen haaste ovat avoimet kysymykset, pitäisi kertoa kaikki, mutta kuitenkin niin, ettei valamiehistö nukahda tuoliinsa. Joudut siis väistämättä tekemään valintoja.

Ymmärrettävistä syistä kesä 2014 on päässäni aika sumuinen. Muistan kuitenkin kun olimme Riihimäki rockin aikaan hotellihuoneessa, exäni tällöin jo palkattuna avustajanani valitti ensinnäkin palkan pienuutta ja sitä, että hänen nykyinen tyttöystävänsä oli huono sängyssä. Sitten hän vaati minua harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Kun en siihen suostunut, hän alkoi huutamaan ja uhkasi minua väkivallalla. Mietin jo, miten saisin huoneen puhelimen käsiini ja mitä minun pitäisi tehdä. Tiesin että vaikka ottaisin puhelimen, hän saisi helposti riistettyä sen käsistäni. Eikä hänelle olisi temppu eikä mikään lyödä minua, hän suorastaan nautti siitä. En muista enää mitä sanoin, jotta sain hänet rauhoittumaan. Muistan vain ikuisesti sen pakokauhun. En maininnut tätä tapahtumaa, sillä se ei lopulta johtanut varsinaiseen hyväksikäyttöön.

Niitä hyväksikäyttöjä oli useampi sen kesän aikana, viisi-kuusi. Nyt käytännössä riidellään siitä, olisiko minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Olin lukuisissa eri sairaaloissa, mutta minut kotiutettiin niistä, sillä sairaanhoidollista syytä pitää minua siellä ei ollut. Kerroin kyllä mihin tilanteeseen joutuisin, mutta minua ei otettu todesta. Luonani kävi myös useita ostopalvelufirmoja, jotka eivät kyenneet toteuttamaan avustajapalvelua minulle turvallisella tavalla – lähtien siitä, että avustajien suomen kielen taito olisi ollut tarpeeksi hyvällä tasolla, fyysisistä ominaisuuksista puhumattakaan.

Toivon että omalla esimerkilläni rohkaisen muitakin ihmisiä hakemaan itselleen oikeutta.
Toivon että omalla esimerkilläni rohkaisen muitakin ihmisiä hakemaan itselleen oikeutta.

Lopulta löysin firman, joka suostui maksamaan avustajilleni palkkaa, heidän oli vain vaikea löytää lisää. Tämä johti siihen, että ex-mieheni jatkoi työsuhteessa. Hän jopa selitti silloiselle pomolle, kuinka palkka on niin huono että hänellä on oikeus vaatia seksiä. Yksi hyväksikäytöistä sijoittuu tähän aikaan. Sen jälkeen kun exäni irtisanottiin, aloin pikkuhiljaa valmistautua oikeusprosessiin. Ymmärrän ihmisiä, ymmärrän jopa häntä. Hän ei henkisen tilan vuoksi tule koskaan käsittämään mitä on tehnyt. Se ei silti oikeuta asioita tai tee teosta muutenkaan vähemmän tuomittavaa. Vammaiset ihmiset ylipäätään kokevat väkivaltaa neljä kertaa enemmän varsinkin lähisuhteissaan. Toivon että omalla esimerkilläni rohkaisen muitakin ihmisiä hakemaan itselleen oikeutta.


Toimivat hoitosuhteet pelastettava

Psykiatrisen hoidon historiassa elettiin joskus aikoja, jolloin luultiin että mielensairaudet olivat demonien aiheuttamia ja hoidoissa keskityttiin ajamaan niitä pois. Sairastuneet eristettiin yhteiskunnasta ja paranemiseen ei uskottu. Vaikeahoitoisimmat potilaat suljettiin laitoksiin tai lähetettiin Seilin saaren mielisairaalaan vailla paluulippua.
Hoitomuotoina käytettiin lobotomiaa, insuliinishokkeja, jäähoitoja, kuumehoitoja, eristyksiä, kierrehoitoja, sähköshokkeja ilman nukutusta ja monia muita pahamaineisia hoitomuotoja, joista oli eettisyys kaukana.

Lobotomiaa, insuliinishokkeja, jäähoitoja, kuumehoitoja, eristyksiä, kierrehoitoja, sähköshokkeja...
Lobotomiaa, insuliinishokkeja, jäähoitoja, kuumehoitoja, eristyksiä, kierrehoitoja, sähköshokkeja...

Hoidot muuttuivat paljon kun ensimmäiset uuden polven psyykelääkkeet otettiin käyttöön 1950-luvulla. Psykiatrinen hoito alkoi muuttua inhimillisemmäksi ja eettisemmäksi.
Mielisairaalat muuttuivat hiljalleen psykiatrisiksi sairaaloiksi ja pahamaineiset hoitomuodot jäivät pois. Alettiin keskittyä kuntouttamiseen, jossa pyrittiin vähentämään laitoshoitoja ja lisäämään avohoitoa. Muutos oli merkittävä ja psyykkisistä ongelmista kärsivät potilaat pystyivät taas olemaan osana yhteiskuntaa.

Kuitenkin 1990-luvun laman jälkeen ja masennuksen noustua kansantaudiksi tuntui, että vaikeahoitoisimmat potilaat unohdettiin, mikä on jatkunut tähän päivään saakka.
Vaikeahoitoisimmat potilaat koetaan taakaksi ja sen sijaan että heitä yritettäisiin kuntouttaa, he jäävät helposti syrjäytyneiksi koteihinsa ja usein vain potilaiksi terveyskeskuksiin, joissa voivat uusia reseptinsä.

Avohoito on edelleen kustannuksiltaan edullisempaa kuin laitoshoito, silti siihen koostuvat säästöt tuntuvat päättäjistä tärkeämmiltä kuin avohoidon lisääminen.
Avohoidossa on tärkeää löytää hoitohenkilö, jonka kanssa kemiat toimii ja luottamus pelaa, mikä on merkittävä askel siihen että sairaus pysyy hallinnassa.
Kelan psykoterapioihin ei pääse liian kroonistuneet tai vaikeahoitoiset potilaat, vaan Kelan psykoterapian kriteerinä pidetään sitä, että potilas voidaan vielä kuntouttaa työelämään.

Avohoidossa on tärkeää löytää hoitohenkilö, jonka kanssa kemiat toimii ja luottamus pelaa
Avohoidossa on tärkeää löytää hoitohenkilö, jonka kanssa kemiat toimii ja luottamus pelaa

On järkyttävää nähdä, kuinka toimivia hoitosuhteita katkaistaan aluejakojen uusimisen myötä tai liian nopeiden tulosten odottamisen takia. Kuntoutus on kuitenkin monille hidas prosessi eikä tapahdu hetkessä. Tämä kaikki tulee kalliimmaksi ja on silkkaa resurssien tuhlausta kun ihmisiä hoidetaan puolittain ja hoitosuhteita katkaistaan.

On pakko jälleen miettiä nykypäivän hoitomuotojen vertaamista historiaan, jolloin vaikeammin sairaat unohdettiin kokonaan. Ennen laitoksiin, nykyään kotiin.
Ja toki laitoshoitoakin tarvitaan, mutta lupaukset siitä että avohoitoa tehostetaan laitoshoitopaikkojen vähentyessä, ovat jääneet toteutumatta. Ennen psykiatrisiin sairaaloihin jouduttiin, nykyään sinne päästään.

Kirjoitan tästä siksi että sain kuulla Helsingin psykiatrisen avohoidon aluejaon muutoksista. Olin itsekin vaarassa menettää toimivan hoitosuhteeni ja tiedän että moni muu on samassa tilanteessa. Minulle kävi nyt hyvin, monille muille ei. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut omassa hoitohistoriassani.
Omalla kohdallani toimiva avohoito on pitänyt ensiapukäyntini ja laitoshoitoni nollassa, ja näin ollen hoitokustannukseni yhteiskunnalle pienempänä.
Tunnen suunnatonta raivoa tätä systeemiä kohtaan. En voi ymmärtää päättäjien logiikkaa.
Siinä missä psykiatristen poliklinikoiden hätääntyneet hoitohenkilöt ja potilaat vastustavat muutosta, päättäjille me potilaat olemme vain numeroita taulukoissa.

Esimerkiksi tehohoitovuorokauden hintalappu pyörii tuhansissa euroissa. Ja kun avohoito ei toimi, näitä tehohoitovuorokausia voi tulla kun mielenterveyskuntoutujat väsyvät ja yrittävät itsemurhaa, tai joutuvat turvautumaan päivystykseen kun avohoitoa ei ole tai se ei toimi.

Tunnen suunnatonta raivoa tätä systeemiä kohtaan.
Tunnen suunnatonta raivoa tätä systeemiä kohtaan.

Vaikka itsemurhaluvut ovat vähentyneet vuosien saatossa, Suomi on edelleen pohjoismaiden kärkimaa itsemurhien tilastoissa. Edelleen joka vuosi noin 800 ihmistä kuolee oman käden kautta ja itsemurhayrityksiä tehdään vuosittain moninkertaisesti enemmän.
Huomioitavaa on myös se että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien itsemurhaluvut eivät olet laskeneet.
Suomessa ei myöskään ole itsemurhien ehkäisyohjelmaa toisin kuin muissa pohjoismaissa, vaikka WHO suosittelee sitä kaikille jäsenmailleen. Tämä tuntuu järjettömältä koska ehkäisyohjelmalla on saatu tuloksia aikaan ja pienennettyä itsemurhien määriä.

On pakko miettiä mitä näillä psykiatrisen hoidon säästöillä halutaan saavuttaa. Liian moni mielenterveyspotilas väsyy byrokratiaviidakkoon ja luukulta toiselle-pompotteluun tai hoitosuhteiden jatkuvaan katkeamiseen ja uudelleen aloittamiseen. Olemmeko menossa takaisin aikaan, jossa vaikeammin psyykkisesti sairaat halutaan eristää yhteiskunnasta. Ainoa lohtu lienee kolmannen sektorin palvelut, joihin pääsee ilman erillisiä lähetteitä ja voi saada mielekkyyttä elämään.
Muuten en voi tuntea muuta kuin surua jatkuvista säästöistä ja muutoksista. Mielenterveysongelmaisten hoidon säästöistä ei kukaan marssi mielenosoituksissa.
Vaikka avoimuus on lisääntynyt ja mielenterveyden stigmat lievittyneet, ovat ne silti olemassa monessa kohtaa.
Me mielenterveyskuntoutujat olemme kuitenkin osa yhteiskuntaa ja monella on halu kuntoutua ja käyttää taitojaan – jos siihen annettaisiin mahdollisuus.
Me tarvitsemme tukea ja hoitoa, mutta se ei tee meistä yhtään sen huonompia tai vähempiarvoisempia ihmisiä.

-Hanna Kallio


Väärin masentunut

Depressiopäiväkirjan kirjoittaja on minulle tuttu, ja masennus on viime aikoina ollut muutenkin paljon tapetilla. Ajattelinkin siis kertoa oman tarinani.

Masennus hiipi pikkuhiljaa. Siihen vaikutti monta asiaa. Viidennestä luokasta lähtien tunsin itseni aina ulkopuoliseksi jopa niin sanotusti vammaisten koulussa, sillä sinne olin kognitiivisesti yksinkertaisesti liian älykäs. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin sukua Einsteinille, vaan suurin osa kyseisen koulun oppilaista kärsi erittäin pahoista kognitio-ongelmista ja opiskeli mukautetun opintosuunnitelman mukaan. Tulin myös koulukiusatuksi tietyn oppilaan ja tietyn henkilökunnan jäsenen taholta. Tiesin, että jos puhuisin, minua ei uskottaisi. Viimeinen niitti oli se, etten seitsemännellä luokalla saanut seitsemännen luokan ruotsinkirjaa. Olin kielissä lahjakas ja olin päätänyt mennä lukioon, joten siinä vaiheessa minulle riitti. Tämä tosin vaati vielä sen, että kummitätini soitti kouluun hyvin vihaisen puhelun, jossa hän teki selväksi ettei kukaan voi pakottaa minua sellaiseen kouluun jossa en halua olla, ja jossa en kognitiivisesti ole oppinut juuri mitään viimeisen kolmen vuoden aikana.

Tavallisessa koulussa ja lukiossa totuin siihen, että tein lähes kaikki tehtävät opettajien kanssa. Kukaan ei istunut kanssani samassa pöydässä ruokalassa, jne. Onneksi kuitenkin oli muutama ystävä, joita saatoin pyytää avuksi jos avustaja ei ollut paikalla. Äidinkielestä tuli minulle tärkeä väline ajatusteni purkamiseen. Oli tehtävänanto mikä tahansa, olin niin ahdistunut että kirjoitin lähes aina siitä millaista elämäni oli.

Minut huostaanotettiin kahdeksannen luokan syksyllä. Tämä perhe muistutti ajatuksiltaan hyvin paljon Päivi Räsästä. Heidän mielestään minulla ei juuri ollut oikeuksia. Isäni valittaessa siitä, että minulla ei ole omaa huonetta niin kuin sopimuksessani lukee, sain kuulla että jos perheessä olevat kaksi kehitysvammaista tappaisivat toisensa, se olisi minun syyni. Jos aineeni sattumalta päätyivät jollekulle perheen biologisista jäsenistä, siitä tuli hirvittävä huuto. En enää muista mistä syystä, mutta muistan perheenäidin hakanneen päätäni vessan kaakeliin.

Tiesin, että jos puhuisin, minua ei uskottaisi.
Tiesin, että jos puhuisin, minua ei uskottaisi.

Aloin käymään psykologilla. Sitä en tosin muista, kerroinko hänelle sitä että kun lopulta sain huoneen, joka tosi oli niin pieni etten mahtunut siellä kääntymään. Kuuntelin Yön Rakkaus on lumivalkoinen-levyä uudestaan ja uudestaan ja raavin itseäni verille. Onneksi perheenäiti luuli, että minulla on raskausarpia. Aina kun tulin psykologilta, kommentti oli: ”mitäs paskaa sä siellä nyt olet meistä puhunut”. Vuoden ja kahden kuukauden päästä sanoin, että jos mut laitetaan takaisin tähän paikkaan, viillän ranteeni auki. Isälläni on se käsitys, että hän uhrautui kun otti minut takaisin kotiin, sillä hän koki ettei voinut ryypätä enää samalla tavalla jos olin paikalla. No, äitipuoli piti häntä jonkinlaisessa kurissa ja nuhteessa. Minä sen sijaan en koskaan tullut tämän ihmisen kanssa toimeen. En pitänyt siitä, että minut suljettiin omaan huoneeseeni, enkä olisi saanut kutsua netissä tapaamiani ystäviä kylään – he kun ovat automaattisesti jotenkin sairaita. Isäni tai äitipuoleni eivät koskaan olleet keskustelevaa tyyppiä, eikä meidän suku muutenkaan. Asiat on joko ratkottu fyysisesti tai mykkäkoululla.

Ensimmäinen äitipuoleni, siis se ainoa jonka kanssa olen koskaan tullut toimeen, itse asiassa muistutti minua muutama päivä sitten, että kymmenvuotiaana isäni sanoi minulle: ”opettele ensin kävelemään ja tule sitten kritisoimaan minun päätöksiäni”. Voitte kuvitella, että seitsemäntoistavuotiaana olin varsin kyllästynyt tähän neljän seinän sisällä tapahtuvaan elämääni, ja olin aikoja sitten katsonut kaikki Makuunin DVD:t, kauhua ja jännäreitä lukuun ottamatta.

Kuten olen oikeudessakin sanonut, olisin voinut rakastua vaikka seinämaaliin, jos se seinämaali olisi osoittanut jonkinlaista empatiaa. Ei se rakkautta ollut, koska sain hänestä netin perusteella aivan erilaisen kuvan. Halusin kuitenkin seurustella hänen kanssaan, jolloin isäni ei antanut muuta vaihtoehtoa kuin muuttamisen tai sen, että menettäisin kaikki yhteydenpitovälineeni ulkomaailmaan. Niinpä minä lopulta karkasin, ja koska olin melkein 18, poliisikin antoi asian olla.

"opettele ensin kävelemään ja tule sitten kritisoimaan minun päätöksiäni"
"opettele ensin kävelemään ja tule sitten kritisoimaan minun päätöksiäni"

Koska ex-miehelläni on aina ollut vakavia mielenterveysongelmia, päädyin huolehtimaan koko huushollista. Yritin siinä samalla opiskella, mutta eihän siitä mitään tullut. Toisaalta taannuin itsekin teini-ikäisen tasolle aina silloin tällöin, koska kerrankin pystyin edes jollakin tavalla osoittamaan mieltäni. Aika nopeasti siinä kuitenkin kävi niin, että jos aioin pysyä hengissä, minun oli syytä totella silloista avomiestäni. En uskaltanut muuttaa pois vuosikausiin, sillä pelkäsin taloudellista pärjäämistäni ja sitä, että minut laitettaisiin laitokseen, joita palvelutaloiksi kutsutaan. Lopulta kuitenkin kun väkivalta alkoi kohdistua myös avustajiin ja koiraan, tajusin että vaihtoehtoja ei ole. Eksäni suostui väliaikaisesti muuttamaan työpaikalleen ja minä etsin asuntoa neljä kuukautta.

Historiani varrella avustajapalveluita on tuottanut ainakin kymmenen eri firmaa. Tämä konsepti on tarkoitettu niille ihmisille, jotka selvityvät päivittäisistä toiminnoistaan ilman apua. Niinpä sellaisten avustajien löytäminen, jotka kykenisivät auttamaan minua kokonaisvaltaisesti niin akateemisissa kuin fyysistä voimaakin vaativissa tehtävissä, on todella haastavaa. Lisäksi lukuisia ongelmia on tuottanut se, että Helsingin kaupunki kieltäytyy maksamasta yötyölisää. Minä kun nuorena ihmisenä tykkään liikkua, niin usein se tarkoittaa sitä, että kello 23 jälkeen tulevat tunnit täytyy sijoittaa johonkin aamuun kun en herää niin aikaisin. Tämä on vakuutuspetos ja siksi useimmissa firmoissa kielletty. Vakuutussyistä useat firmat myös haluavat, että työvuorot alkavat aina asiakkaan kotoa, eikä yhtälöä helpota minulla oleva rescue-taustainen koira, joka tarkoittaa sitä että koiraa käsitelläkseen täytyy olla jonkinverran käsitystä haastavista ja voimakastahtoisista eläimistä.

En ole aivan varma, mutta omien muistikuvieni mukaan vuoden 2010 kesä oli se kesä, jolloin yritin itsemurhaa. Fyysisen avun lisäksi tarvitsen paljon apua sosialisissa suhteissa ja tilanteissa. Vaikka minulla olikin neljä vakituista ja hyvää avustajaa, minun piti taas käydä keskustelua firman pomon kanssa siitä, miksei elämäni ole niin kuin toimistossa. Joko itkin niin kuin kolmivuotias ja huusin, tai sitten olin vihainen ja rääyin kuin palosireeni. Suurin osa avustajista osasi onneksi suhtautua, koska he tunsivat minut entuudestaan varsin hyvin. Lopulta kuitenkin menin kirjoittamaan firman johtajalle sähköpostin, jossa totesin että nyt tekisi mieli laittaa muutama ihminen sorminivelistään World Trade Centerin katolle, ajaa pyörätuolilla päälle ja nauraa räkäisesti. Tuo oli tarkoitettu vain kuvaamaan jollain tasolla sitä ahdistusta jota koin. En yksinkertaisesti nähnyt ulospääsytietä. Koska käytännössä myös psykiatrian poliklinikka oli sitä mieltä, että minä olen hankala ihminen koska en suostu siihen, että kotini ja elämäni toimisi niin kuin jossakin yrityksessä. Eikä psykiatrian poliklinikalla oikeastaan ollut resursseja tai tietotaitoa ratkoa ongelmiani. Niinpä lopulta otin yliannostuksen lääkettä ja toivoin nukkuvani pois. Paikalla oli sijainen, joka oli itsekin vähän sekaisin, joten kun tuli nukkumaanmenon aika, osasin vähän huijata häntä jotta sain tarvittavat pillerit ulottuvilleni.

Psykiatrian poliklinikan asenne on se, että en ole masentunut, koska testit osoittavat niin. Noh, totta kai ne osoittavat, jos kysymykset ovat sitä laatua, että ”oletko syönyt viime aikoina”. Totta kai olen, koska minua käytännössä syötetään. Ja olen myös käynyt suihkussa. Sen sijaan saatan jopa vuoden verran vatvoa pieleen mennyttä ihmissuhdetta ja haluta keskustella sen puhki kyseisen ihmisen kanssa. Kun olen masentunut, enemmän tai vähemmän, asioita jää tekemättä. Editoiminen on sellaista, joka vaatii keskittymistä, joten sellaiset hommat jäävät helposti tekemättä. Tai jos sosiaalitoimistoon pitää kirjoittaa jonkinasteinen lausunto. Kaikki, mikä vaatii suunnittelua vähänkin enemmän, jää tekemättä. Osittain tietysti siksi, ettei koskaan voi olla varma mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Ja niin ironista kuin se onkin, olen lopulta itse vastuussa siitä että pysyn hengissä. Mikään firma tai kotipalvelu ei pysty takaamaan varajärjestelmää. Sellaista ei yksinkertaisesti ole suunniteltu, koska suurin osa vammaisista kasvatetaan uskomaan siihen, että he kuuluvat laitokseen. Harva jaksaa taistella vastaan.

toivoin nukkuvani pois
toivoin nukkuvani pois

Tämän oman pienen apinalaumani pyörittäminen vie myös yllättävän paljon energiaa. Toisaalta, jos en jatkuvasti tekisi jotain, niin roikkuisin kiinni henkisissä tukipylväissäni niin kuin kolmivuotias. En ymmärrä sellaisia sääntöjä, joita ei lue missään. Siksi kaikki pitää sanoittaa minulle ja varsin suoraan. Tämä johtuu hahmotushäiriöstä. Siitä ei useimmilla psykologeilla tai psykiatreilla ole hajuakaan. Miksi ylipäätään puhuisin psykologille, jos psykoterapian idea on se, että puhumalla ajatuksiani enemmän hahmottaisin niitä paremmin ja pystyisin muokkaaman huonoja tapahtumankulkuja. Minä kun en ymmärrä, vaikka kuinka puhuisin. Minähän ylipäätänsä puhun lähes koko sen ajan, kun avustaja on paikalla. Tämä saattaa kuulostaa absurdilta, mutta fysioterapiasta, ja minun sekä terapeuttini välisestä ihmissuhteesta on ollut enemmän hyötyä kuin psykoterapiasta.

MOT-ohjelma, jossa keskusteltiin psyykelääkkeestä, puhui paitsi lääkärien sidonnaisuuksista ja Käypä hoito-suositusten lääkemyönteisyydestä niin myös siitä, että liikunta toimii parempana lääkkeenä kuin itse pilleri. Tämä perustuu siihen, että paha olo tulee silloin kun keskushermosto ylikuorimittuu. Kaikki liikunta, mikä aktivoi syväkuntoa, eli liike ja painetuntoa, rauhoittaa. Yksinkertaisesti, kun olet 15 minuuttia mätkinyt nyrkkeilysäkkiä, sinua ei enää vituta. Tai jos sinua ahdistaa, sinun on helpompi olla kun joku ottaa sinut tiukasti syliin. Itse tarvitsen tällaista stimulaatiota huomattavasti normaalia enemmän, koska keskushermostoni on rikki ja ylikuorimittuu hyvin nopeasti. Parkkimittarista siis loppuu raha, enkä itse kykene sitä täyttämään. Ohjelmassa todettiin myös, että psyykelääkkeiden pitkäaikainen käyttö saattaa tuhota aivoja. Olen käyttänyt erilaisia masennuslääkkeitä kymmenen vuotta, enkä todellakaan haluaisi suurentaa aivoissani jo valmiiksi sijaitsevaa reikää. Fakta tosin on sekin, että elämäntilanteeni ei ole niin vakaa, että lääkityksen lopettaminen olisi välttämättä kovin fiksua. Toisaalta en tiedä, vaikuttaako lääke oikeasti vai onko kyse niin sanotusta plaseboefektistä.

Tietyllä tavalla olen kroonisesti masentunut, sillä keskushermostoni käy helposti ylikierroksilla. Kärsin myös jatkuvasta unettomuudesta. Yleensä nukahdan kolmen aikaan aamuyöstä. Aina tiukka kroppani suostuu usein nukkumaan vain muutaman tunnin. Jos muuttaisin laitokseen, olisin masentunut siitä, etten voi impulsiivisesti todeta että hei, tänään on hyvä päivä, lähdenpäs katsomaan stand-uppia, vaan kaikki suihkussakäymisestä on hyvä suunnitella hyvissä ajoin ainakin viikkoa etukäteen. Olisin taas neljän seinän sisällä, niin kuin silloin kauan sitten, jolloin sanoin itselleni, että kun täytän 18-vuotta, niin sitten ei koskaan enää – ja aion pitää siitä kiinni.

Osaan kyllä olla iloinen, hauska ja empaattinen, mutta usein pinnan alla kuplii jotain muutakin. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että olisin tappamassa itseäni hetipaikalla. Mutta jos jokaisesta ihmisoikeudesta joutuu valittamaan hallinto-oikeuteen, niin eihän sitä kukaan loputtomiin jaksa. Uskon, että osa ihmisistä lisääntyy siksi, että heillä on syy elää. Tähän mennessä se yksi iso syy elää ovat olleet ihmiset, jotka välittävät ja ennen kaikkea se rakkaus mitä tunnen Wallea kohtaan (josta puhuin edellisessä blogissani)

Ei ole yhtä oikeanlaista masennusta, jota voitaisiin mitata kyllä tai ei-testeillä tai muutamilla vaihtoehdoilla.
Ei ole yhtä oikeanlaista masennusta, jota voitaisiin mitata kyllä tai ei-testeillä tai muutamilla vaihtoehdoilla.

Ei ole yhtä oikeanlaista masennusta, jota voitaisiin mitata kyllä tai ei-testeillä tai muutamilla vaihtoehdoilla. En tiedä kenelle tässä pitäisi lähettää pommiuhka, että psykiatria suostuisi tulemaan ulos omasta komerostaan ja tekemään yhteistyötä myös muiden ammattialojen kanssa ja huomaamaan tämän kyseisen asian. Haluaisin muistuttaa, että puhun asioista kuitenkin vain omalta kohdaltani enkä sano, ettei psykiatriasta olisi yhtään hyötyä kenellekään. Minä olen ylipäätään sellainen tapaus, joka ei sovi oikein mihinkään laatikkoon – ei edes siihen psykiatrian potilaslaatikkoon.

-Heljä


Yhteiskuntakritiikistä itsekritiikkiin

Kirjoitan tämän tekstin 6.10. maailman CP-päivän hengessä. Totta kai mua joskus ärsyttää, että koen jatkuvasti enemmän tai vähemmän kipua, tai että en osaa organisoida asioita. Olen kuitenkin oppinut elämään sen kanssa. Mulla on oikeastaan kaksi asiaa, jotka ärsyttävät minua joka sekunti. Se, että yhteiskunta tekee meistä vammaisia. Jos joku ei pysty kävelemään, se on ihan samanlainen piirre kuin se, että ihminen on punatukkainen. Vammaisuus johtuu varsinaisesti tämän yhteiskunnan asenteista ja siitä, että asioista tehdään tavallista vaikeampia. Tämä ei suinkaan ole minun oma keksintöni, vaan asian on todennut esim. vammaistutkimuksen professori Simo Vehmas.

Jokaiselle vammaiselle on varattu tietty summa rahaa kunnan budjetista. Meille vammaisille ei pääsääntöisesti anneta vapautta jakaa sitä rahaa sosiaali- ja terveyspalveluiden kesken. Nyt on niin, että varataan jokaiselle rahaa palveluihin, joita he eivät välttämättä käytä. Annan esimerkin: Päivätoiminta on sellainen palvelu, joka jakaa ihmiset kahtia. Toiset pitävät siitä ja toiset eivät. Ne jotka eivät pidä, eivät saa käyttää tätä rahaa henkilökohtaiseen apuun, kuten vaikka avustajatunteihin. Jos näin voitaisiin tehdä, ei tarvitsisi kiistellä siitä onko välttämätöntä päästä yöllä vessaan vai ei, tai onko ihmisellä ylipäätään oikeutta liikkua missään kello 23 jälkeen. Niissä kunnissa joissa rahan sijoittelua on vapautettu on myös käytetty rahaa siihen että yritykset ovat voineet palkata vammaisia työntekijöitä. Eli vammaisen työntekijän apuna ja tukena on kyseiseen ammattiin kouluttautunut henkilö. Toimittajan apuna on toimittaja ja niin edelleen. Tästä järjestelmästä ollaan saatu hyviä tuloksia etelä-Karjalassa. Olen keskustellut asiasta myös sosiaali- ja terveysministerin kanssa, joka on todennut että laki itsessään ei estä tämän toimintatavan käyttöönottoa, vaan kunnilla on asenneongelma joka pitää mennä korjaamaan hallinto-oikeuteen. Monet meistä eivät sitä jaksa tehdä.

Sitten se toinen asia joka ärsyttää. Vammainen-sanaa pidetään negatiivisena. Niin voi käydä mille tahansa sanalle, joten minusta on lähinnä kyse siitä, että ihminen ei ole sinut oman vammaisuutensa kanssa. Toisaalta esimerkiksi CP-vammainen sanana viittaa siihen, että vamma olisi samanlainen jokaisella ihmisellä. Todellisuudessa CP-vamman alalajeja on neljä. CP-vammaan voi liittyä myös muita vammoja, jolloin puhutaan monivammaisista ihmisistä. Kun lähdetään siitä, että vammainen ihminen on sellainen, jolla on jokin toimintarajoite, päädytään siihen, että myös vanhukset, mielenterveysongelmaiset ovat vammaisia. Tämä on mielestäni se oikea lähtökohta.

Ongelma meidän kesken on se, että meistä jokainen jostain kumman syystä haluaa asua siellä omassa pienessä teltassaan olematta tekemisissä muiden vammaryhmien kanssa, erityisesti jos kyse on kehitysvammaisista tai mielenterveysongelmaisista. Sitten surkutellaan sitä mikseivät asiamme ole edenneet vuosikausiin tai etenevät tuskastuttavan hitaasti. Henkilökohtaista budjetointia, jota edellisessä esimerkissäni kuvasin, on yritetty saada Suomeen jo viimeiset 60-vuotta. Jos yhdistyisimme ja ajaisimme yhdessä tärkeitä asioita, ne voisivat joskus tapahtuakin. Myös harrastusryhmiä ja muita toimintoja kannattaisi ainakin osittain yhdistää. Näin kustannukset pienenisivät. On typerää elää siinä pelossa, että ei me voida, kun meidän rahoitus pienenee. Mitään parempaa ei voi koskaan tulla, jos mitään uutta ei koskaan tehdä.

Totta kai aina tulee ristiriitoja, mainitsen niistä yhden: Henkilökohtaisen avustajan työnkuvan määrityksessä sanotaan, että avustajan tehtävänä on tehdä sitä mitä avustettava itse tekisi jos ei olisi vammainen. Toiset meistä tarvitsevat vain puhtaasti fyysistä apua, kun taas me monivammaiset tarvitsemme myös ohjausta ja tukea organisoinnissa ja sosialisissa suhteissa. Näin ollen olisi reilua, jos palkkataso nousisi työn vaativuuden mukaan. Tätä ajaa myös avustajien ammattiliitto. Sen ymmärrän oikein hyvin ja olen itsekin sen kannalla. Toisaalta ymmärrän myös sen, että selkäydinvammaiset ja muut lievästi vammaiset, kuten vaikkapa lyhytkasvuiset pelkäävät heidän avustajiensa palkkojen laskevan niin alas, ettei heille tule kukaan töihin. Haluamme, että vammattomat ihmiset hyväksyvät erityistarpeemme ja sen, että ihmisoikeutemme vaativat verorahoja, mutta myös meidän on hyväksyttävä, että vammoja on erilaisia ja jonkin sortin kompromisseja on pakko tehdä, jotta voimme yhdessä ajaa meille tärkeitä asioita.

Tämän paasaukseni lopuksi haluaisin sanoa, että olisin erittäin iloinen jos näkisin mediassa enemmän meitä monivammaisia; siis niitä joilla on perussairauden lisäksi kuten esim CP-vamman tai selkäydinvamman tai muun vamman lisäksi liitännäisvammoja kuten näkövammaa tai hahmotushäiriötä. Ihmiset ajattelevat liikaa, että he eivät uskalla ja ikään kuin heillä ei olisi samoja ihmisoikeuksia. Joka ikisellä ihmisellä tässä valtiossa on perustuslaillinen oikeus asua ihan tavallisessa rivi-, kerros-, tai omakotitalossa, jonne tuotetaan tarvittavat palvelut. Tiedän kyllä, että taisteleminen saa joskus miettimään itsemurhaa, mutta loppujen lopuksi se kannattaa.

-Heljä


Perhe – mikä se on?

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Kom-teatterin My baby-esityksen. Sen ideana oli tarina start-up yrityksestä, joka aluksi vuokrasi vanhempia, mutta lopulta päätyi vuokraamaan aikuisia jotka näyttelivät olevansa lapsia. Näytelmä siis pisti pohtimaan sitä, mikä on perhe. Jokin aika sitten inhimillisissä uutisissa Maaret Kallio pohti samaa aihetta. Pari päivää sitten kävin katsomassa teatteriesityksen Lontoosta, jossa taas käsiteltiin perhedynamiikkaa. Toisin sanoen alitajuntani on sitä mieltä, että tästä aiheesta on syytä kirjoittaa.

Minulla on toki biologinen perhe, mutta olen aina ollut meistä se musta lammas: se liian ulospäin suuntautunut, rajaton ja hävettävä tapaus. Siksi en ole oikein koskaan kuulunut joukkoon. Se ei silti tarkoita sitä, ettenkö välittäisi sisaruksistani tai isästäni. En tiedä mitä tässä yhteiskunnassa pitäisi tapahtua, jotta erilainen perhekäsitykseni ja perhetilanteeni ei herättäisi niin paljon kysymyksiä ja kommentteja siitä, että tuolle tilanteelle pitäisi tehdä jotain. Sen kummemmin menemättä yksityiskohtiin suojallekseni perheeni yksityisyyttä, ja toisaalta myös siksi että tästä blogista ei tule kilometrin pituista, välimme ovat olleet huonot siitä lähtien kun olen ollut 15-vuotias. Biologinen perheeni on paljon pidättyväisempi, heille on äärimmäisen tärkeää mitä muut heistä ajattelevat ja he ovat sitä mieltä, että veri on vettä sakeampaa. Teini-ikäisenä puhuessani kotioloistani viranomaisille ja muuttamalla pois kotoa ennen 18-vuotis syntymäpäivääni olen siis ikäänkuin pettänyt heidät jo aikaa sitten.

Maaret Kallio käyttää hyvää määritelmää ”sydämen perhe”. Se ei sido perhettä biologiaan eikä samaan jääkaappiin. Perheeni on ollut vaihtelevaa aina sen mukaan kuka lähipiirini on missäkin elämänvaiheessa kuulunut. Luojan kiitos olen vanhemmiten oppinut olemaan tukahduttamatta ihmisiä takertuvuudellani. Olin lapsena, teini-ikäisenä ja vielä parikymppisenäkin hyvin raskasta seuraa tämän vuoksi. Suurimman osan kouluhistoriaa olen ollut koulukiusattu, joten lähimmät ihmissuhteet ovat löytyneet internetin kautta. Lapsena soittelin helposti tuhannen markan puhelinlaskuja kun ei ollut mitään muuta tapaa olla yhteydessä ulkomaailmaan. Olin noin 14-vuotias kun löysin Teksti-tv:n kautta kolmekymppisen jäbän, jonka kanssa toivoin suhdetta. Tapaaminen muodostui mahdottomaksi koska olin jatkuvasti riippuvainen toisen ihmisen avusta. Silti tästäkin ihmisestä muodostui minulle tuki, jolle vuodatin elämäni surut ja murheet.

Lapsuudessa paras ystäväni oli minua kaksi vuotta vanhempi netin kirjevaihtopalstalla tavattu tyttö. Meillä oli hauskaa ja jotenkin siinä silti kävi niin, että hän otti vanhemman roolin ja välillä päätyi suorastaan asumaan meillä jouluaatosta lähtien. Kun muutin pois kotoa, ystäväni oli suorastaan väsynyt siihen miten aina valitin ongelmastani ja niin emme ole tavanneet vuosiin.

Olihan isälläni kaikenmaailman äitipuoliehdokkaita. Koska isäni oli temperamenttinen ihminen, hän onnistui päätymään riitoihin sen yhden ainoan kanssa johon olin kiintynyt, ja jonka kanssa tulin toimeen. Jos perhe on se joukko ihmisiä, joka huolehtii siitä miten pysyt hengissä, olen elämäni velkaa paitsi eräälle yksityiselle kotipalvelulle niin myös naapureille, ystäville, avustajille ja opettajille. Biologiselle isälleni olen kiitollinen siitä, että hän on opettanut minulle joitain elämänarvoja, joista en koskaan luovu. Yksi niistä on se, että töihin mennään vaikka pää kainalossa ja lähtökohtaisesti kaikesta työstä pitää olla kiitollinen. Isoveljelleni olen kiitollinen siitä, että huumorista ja myötäelämisen taidosta mikä hänellä on. Isosiskoni oli lapsuudessaan ja nuoruudessaan ikkunani oikeisiin ihmisiin, joten anteeksi siitä että pöllin sinun kavereitasi kun en päässyt itse liikkumaan paikasta toiseen. Rakastan sinuakin kaikesta huolimatta. Vanhemmat ja sisarukset ovat yleensä niitä joille soitetaan, kun avustaja ei pääse töihin, tarvitaan muuttoapua, kun rahat ovat loppu jne. Meillä se ei koskaan ole mennyt niin. Yksi isäni opetuksista on se, että kun olet 18-vuotias, olet omillasi. Yleensä keskustelumme päätyvät siihen, että minun pitäisi muuttaa palvelutaloon. Mikäli kyse on ollut rahapulasta, keskustellaan kouluun menemisestä ja ammatin hankkimisesta, mikä taas ei vammaisena ole todellakaan helppoa. Toisin sanoen en ole pitänyt yhteyttä perheeseeni vuosikausiin. Perheasioiden suhteen Suomen yhteiskunnan jälkeenjääneisyydestä kertoo se, että edelleen biologisen perheen asemaa korostetaan huostaanottotapauksissa, ja sijaisperheen ja lapsen välisellä suhteella ei juurikaan ole merkitystä. Asenteista kertoo sekin, että edelleen biologiset vanhemmat ajattelevat sijaisvanhempien olevan jotenkin heidän vihollisiaan. Keskustelupalstat eivät tietenkään kerro totuutta.

On tutkittu että keskimäärin joka toinen pari eroaa, näin ollen lapselle tulee kahden vanhemman sijasta neljä vanhempaa. Meidän olisi siis aika joka tapauksessa ravistella perhekäsityksiämme. Toki esimerkiksi sateenkaariperheet herättävät minussakin kaikenlaisia tunteita, sillä olen kuitenkin syntynyt ydinperheeseen. Ja minusta on yritetty kasvattaa hyvin konservatiivista homofobiasta lähtien. Selvennyksekseni sanottakoon, etten pelkää homoja ja kohtelen heitä samalla tavalla kuin muitakin ihmisiä. Niin kuin yleensäkin asioilla on tapana, tämä omituinen perhetilanne on kasvattanut minua ihmisenä. Olen ymmärtänyt, ettei biologialla tai sukupuolella ei ole mitään tekemistä vanhemmuden kanssa. Tietysti sidettä vahvistaa se, jos on pystynyt jakamaan lapsuutensa vanhempansa kanssa.

Nyt sitten omaan esimerkkiin. Minulla on siis biologinen perhe, jonka kanssa en juurikaan ole ollut tekemisissä viimeisen kymmenen vuoden aikana, edellä mainituista syistä. Avustajat olivat pitkään perheeni, mutta opin kantapään kautta että suurempaan osaan heistä ei kannata kiintyä, sillä he eivät kiinny minuun. Sillä tuhoaisin vain omaa psyykettäni. Muutama vuosi sitten minusta tehtiin dokkari, joka sivumennen käsitteli tätäkin aihetta. Minun oli siis päästettävä dokumentin ohjaaja hyvin lähelle itseäni: niin lähelle, että rakastuin. Siitä huolimatta, että tiedän ettei suhteemme romanttisella tasolla koskaan johda mihinkään vakavampaan, minulla on aina tunteita häntä kohtaan. Hän on se ihminen, joka lukee sanakirjassa sanan isä kohdalla. Hän pisti minut ensimmäistä kertaa todella pohtimaan mitä järkeä on prostituutiossa. Olen täysin riippuvainen henkilökohtaisista avustajistani. Mikäli joku heistä sairastuu, varajärjestelmää ei ole. Näin ollen herra ohjaaja löysi itsensä varsin nopeasti tekemästä samoja työtehtäviä kuvaamisen ohessa. Minä kysyin mikä sua vaivaa kun et halua tästä palkkaa taikka seksiä? Olin niin tottunut siihen, että kaikesta pitää saada vastapalvelus. En siihen, että joku voisi oikeasti rakastaa ja välittää. Ennen kaikkea että joku voisi hyväksyä sen, etten aina ymmärrä sosiaalisia tilanteita tai niiden sääntöjä.

Olisi mielestäni reilua että me, joiden perhekäsitys on jotain muuta kuin isä, äiti ja kaksi lasta, emme joutuisi koko ajan selittämään tilannettamme tai puolustamaan valintojamme. Käytännössä minulla on siis kaksi isää, yksi äiti (joka on kuollut), kaksi aikuista sisarusta, jotka elävät omaa elämäänsä, ja kaksi pientä pikkuveljeä, joille ostelen lahjoja silloin tällöin. Sairaalan papereihin täytyy kirjoittaa lähiomaisen nimi, jolloin minä kirjoitan sinne tämän ohjaajan eli Wallen nimen. Ongelma tulee siinä kohtaa, kun hänen statustaan pitäisi alkaa määrittelemään. Hän on huomattavasti enemmän kuin ystävä, mutta virallisissa papereissa en voi häntä isäkseni kirjoittaa, sillä olen virallisesti täysi-ikäinen, joten minua ei voi adoptoida. Pitäisikö minun yksinkertaisesti kirjoittaa sinne papereihin että helvetin rakas ihminen? Huvittavimpia tämän asian suhteen ovat ihmiset, jotka ajattelevat, että lapsen perheessä pitää olla äiti ja isä. Äitini kuoli kun olin kymmenen. Ehkä siksi minusta ei ole tullut kovinkaan naisellista persoonaa, mutta en minä silti ihan pieleen ole kasvanut. Olen hyvä koulussa ja hyvin sosiaalinen oppilas. Miehen ja naisen mallia voi saada muualtakin kuin ydinperheestä. Mielestäni on korkea aika siirtyä myös lainsäädännöllisesti siihen ajatteluun, että ne ihmiset, jotka vastaavat lapsen ja nuoren, ja joissain tapauksissa myös aikuisen hyvinvoinnista, kuuluvat myös juridisesti tämän perheeseen. Tietysti kyseessä olevan ihmisen omalla suostumuksella.

-Heljä


Menneisyyden määrittämä

Mehän tiedämme ne Selviytyjät isolla S:llä jotka kokivat ehkä jotain aivan hirveää, elivät suoranaisessa helvetissä vuosia tai vuosikymmeniä. Oli aiheena sitten mielenterveysongelmat tai huumeet tai mitkälie. Mutta jotka heräsivät ja parantuivat, selviytyivät yli mahdottoman. Ja ennenkaikkea; Joista tuli jotain. Heistä saattoi tulla mediassa paljon esillä olevia muiden auttajia, todellisia selviytyjiä, tai lääkäreitä jotka muuttivat mahdottoman mahdolliseksi. Heistä tuli jotain mitä kukaan ei uskonut. He käänsivät kaiken pahan hyväksi ja selviytyivät, pääsivät eroon kaikesta negatiivisuudesta ja positiivisuuden voimalla rynni läpi kivien ja muurien sinne minne kukaan, he itsekään, uskonut koskaan pääsevän. Ja heitä ylistetään ja heidän pahat menneisyyden teot tai taakat ovat historiaa joita harva enää muistaa, koska he ovat osoittaneet kaikella tapaa etteivät he ole enää samoja ihmisiä.

Mutta entä he, jotka ovat esimerkiksi mielenterveyskuntoutujia lopunelämänsä, elävät sairauden kanssa loppuun asti, mutta jotka hi-taas-ti muuttavat toimintamallejaan. Joista ei koskaan tule lääkäreitä tai korkeasti koulutettuja, ei työkykyisiäkään, eivät saa lapsia tai perheitä, mutta jotka eivät silti toimi niinkuin pahimpina aikoinaan. Missä heidän puolustuksensa on. Missä heidän palstatilansa on? Ei heitä kai ole olemassakaan tässä suorittamisen yhteiskunnassa.

Kirjoitan tästä siksi että minut on viime viikkojen, varmaan vuosienkin aikana leimattu vain ja ainoastaan menneisyyteni kautta. En ole selviytyjä. En ole parantunut. En ole mitään noista. Olen ikuisesti mielenterveyskuntoutuja. Menen ehkä hitaasti eteenpäin, mutta ympärillä olevat ihmiset eivät anna sille mitään arvoa. Annanko itse? Toisinaan. Harvoin. "Vahvoja hetkiä" on vähän. Ennen niitä ei kuitenkaan ollut koskaan.

Olen aina kaikille se joka päätyy pillerikourallisten nautittuaan ensiapuun. Olen aina se jolla ramppaa poliisit ja ambulanssit ja joka on milloin putkassa, milloin selviämisasemalla, milloin osastohoidossa, milloin missäkin karkaamassa sairaalasta tai huutamassa tuskaansa lepositeissä. Mitä sitten että viimeisimmästä ensiavussa olostani on yli kaksi vuotta tai että täällä ei enää ramppaa pelastushenkilökunta, en ole ollut yli kahteen vuoteen osastolla. Sen kaiken kumoaa se että yritin kaksi kuukautta sitten mennä metron alle, mutta mitään ei käynyt. Mitä millään muutoksella on väliä, kun olen aina sama. Ihmiset menneisyydestä eivät unohda koskaan sitä mitä olin pahimmillani. Koska voin kertoa, että olin osastohoidossa tai ensiavuissa lukuisia kertoja vuodessa, joskus viikottain jonkun aikaa. Ja se on näemmä kaiken nykyhetken määritelmä.

Ehkä tätä lukiessaan miettii, miksi välittää? Miksi antaa muiden ihmisten määrittää oman arvosi? Jokainen kuitenkin varmaan voi ymmärtää, että kun vuosikaudet itsetuntoa on viety alaspäin ja elämänusko ollut nollissa, tässä ei niin vain uskota itseensä ja sanota että "senkun puhuvat", tai että "minä en välitä". Kun joka kerta se koskee yhä lujemmin. Varsinkin kun ainoat asiat mitä itsestäsi kuulet, ovat pelkkää negatiivista.

Jos minä "parantuisin" tästä täysin, jättäisin lääkkeeni, kouluttautuisin ammattiin, palaisin jälleen tuottavaksi henkilöksi yhteiskuntaan. En usko että kukaan jaksaisi yhtä sinnikkäästi muistutella siitä mitä tein menneisyydessäni. Mitä sitten, se on ohi, nyt on näin. Mutta kun edelleen olet kotona, tukien varassa, lääkityksellä, avohoidossa, kaikki "edistyminen" on yhdentekevää. Viet vain veronmaksajien rahat.

Jokainen mielenterveyskuntoutuja joka on käynyt sairaudet pahimman kautta ja jokainen ammattilainen tietää että kuntoutuminen harvoin tapahtuu nopeasti. Mutta harva ymmärtää että kuntoutua ei voi välttämättä koskaan, tai että kuntoudut koko elämäsi. Mihin pitäisi kuntoutua? Jos et kuntoudu tuottavaksi veronmaksajaksi, olet monien mielestä yhtä tyhjän kanssa. En millään tavoin väheksy heitä, jotka selvisivät ja joista tuli jotain, mutta he ovat jo mediassa ison palstatilansa saaneet, ja tietenkin kirjoitan omien kokemusteni kautta.

Ehkä elän valheessa, niinkuin minulle sanottiin. Ehkä mikään ei ole muuttunut. Mutta sisimmässäni tiedän että on. Ja se lukee mustaa valkoisella ammattilaisen kirjoittamana. Kuntoutuminen kun on toisilla koko elämän kestävää.
Ehkä jonain päivänä saan sen rohkeuden olla välittämättä muiden väheksymisistä ja rakentaa hitusen olematonta itsetuntoani, tai sitten en. En voi tietää selviänkö tästä, mutta vaikka omalle elämälleni en osaa arvoa antaa, annan täyden kunnioitukseni heille mielenterveyskuntoutujille joista ei tullut tai tule jotain "suurta" tai tuottavaa vaan jotka vuosien saatossa, askelia eteen- ja taaksepäin ottaen, menevät silti eteenpäin. Jotka itse sisimmässään kokee että jokin on muuttunut. Tai vaikkei olisikaan, ovat he silti todellisia taistelijoita, hengissä pysyen kaiken kivun keskellä.

Hanna Kallio

P.S. Jos haluat lukea lisää kirjoituksiani käy kurkkaamassa Ajatuksia välitilassa -blogiani


Festarikesäni -17

KAARINA OPEN AIR


Perjantai 9.6.2017 oli sinänsä tavallinen päivä – muuttuvia tilanteita, kuten tavallista. Aamuvuorossa ollut avustaja ilmoitti kahden tunnin varoitusajalla lähtevänsä tunteja aikaisemmin töistä, joka johti siihen, että saavuin Kaarinaan puoli tuntia aikataulusta myöhässä. Oli siis loppujen lopuksi ihan hyvä, etten sopinut haastattelua Erinin kanssa. Kerkesin sentään näkemään osan Erinin keikasta, joita ei kovin montaa tänä kesänä ole. Erinistä ja Klamydiasta huokuu hyvä mieli ja oikeanlainen asenne.

Klamydian lopetettua suuntasimme avustajani Tuomaksen kanssa Airbnb:stä vuokrattuun huoneistoon. Parisänky oli Tuomakselle liian pehmeä, joten päätimme sen kummempia ajattelematta lainata myös huoneiston sohvaa. Heräsimme neljältä aamuyöllä siihen, että huoneiston haltija halusi tulla nukkumaan sohvalle. En ollut ajatellut, että hän saattaisi ilmestyä vielä siihen aikaan. Yöllä hän oli ehkä hieman ärsyyntynyt... mutta aamupäivällä herätessäni tapasin varsin hyväntuulisen nuoren miehen.

Festarielämää
Festarielämää

ti Suvi Teräsniskan keikkaa. Aikaisemmin ennen ole Suvia livenä nähnyt, ja biisejäkin tiedän vain muutaman. Tästä johtuen olin yllättynyt, sillä Suvi ei todellakaan vastannut mielikuvaani. Tämä oli ihan hyvä juttu: olin nimittäin ajatellut, että Suvi oli jonkinlainen kopio Marita Taavitsaisesta! Luojan kiitos Suvista löytyy rockahtavainenkin puoli. Myönnettäköön silti, että Suvin biisit ovat aika sentimentaalisia. Se varmaankin kuuluu iskelmän genreen. Suvi on aika tyypillinen perheenäiti, joka pääsee harvoin pois kotiympyröistä - silloinkin kun pääsee, puheenaiheet pyörivät pienten lasten ympärillä. Ei siinä mitään, sillä en kovin usein Suvin keikoille eksy. Jos eksyisin, saattaisin kyllästyä aika nopeasti. Itse en nimittäin vielä ole äiti-ihminen.

Keikan loputtua etsin käsiini kaverini Saaran, joka kiertää lähes kaikki Michael Monroen keikat. Tämän jälkeen asensimme tankkimme, eli pyörätuolimme, suoraan lavan eteen. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin basson tärinä rauhoittaa mukavasti ylijännittyneitä raajoja. Toiseksi, vain istumalla eturivissä näkee jotakin, sillä olemme sen verran matalalla suhteutettuna seisoviin ihmisiin. Teflon Brothersin keikan aikana olimme molemmat tukehtua nauruun. Sen verran huvittavia olivat muun muassa vakavalla naamalla vedetyn Tolu-biisin lyriikat. Toivottavasti pojat eivät ole oikeasti viinahimoissaan vetäneet tolua keittiönkaapeista. Onhan pojilla lavakarismaa ja he saavat jengin tarvittaessa mukaan! Sanoituksesta tulee silti jotenkin sellainen olo, että suomalaiset ihmiset ovat tyhmän yksinkertaisia, kun kuuntelevat tuollaista. Toisaalta, oman esimieheni mielestä minäkin olen tyhmän yksinkertainen, koska kuuntelen Kaija Koo:ta.

Seuraavaksi vuorossa oli Antti Tuisku. Toisin kuin herra Tuisku luulee, en ole kaappifani. Mikäli hän olisi pitäytynyt 80-luvun popissa, saattaisin häntä kuunnellakkin. Lähinnä hänestä tulee mieleen nykyajan E-rotic. E-rotic oli 90-luvun konemusaa, jonka sanoitukset keskittyivät lähinnä panemiseen. Olin tuolloin noin 5-vuotias. Minua viehättivät tarttuva melodia ja yksinkertaiset sanat. Eli samat asiat miksi ihmiset pitävät Antti Tuiskusta tai Popedasta. Popeda vetää vuodesta toiseen suuria yleisömääriä, koska lähes kaikki ihmiset osaavat biisien sanat, ja heillä on jonkilainen tunneside kappaleisiin.

Elohiiriystävämme Michael Monroen hypätessä lavalle olimme siis nököttäneet eturivissä useamman tunnin. Esiintymistä on aina kiva katsella, sillä siitä välittyy iloinen tunnelma ja se, että jokainen paikallaolija on tärkeä. Akrobaattiset temput lumoavat selkeästi yleisöä, kerta toisensa jälkeen. Ne tekevät showsta varsin viihdyttävän myös niille, jotka eivät varsinaisesti kuuntele rockmusiikkia.

RMJ

Juhannusta varten suuntasin kohti Raumaa ja RMJ:n leirintäaluetta. Koitin kuumeisesti etsiä ostamaani lippua festareille. Olin ostanut sen jo monta kuukautta aikaisemmin, mutta kotona pyörii valehtelematta kymmenen apinaa, eli henkilökohtaista avustajaa, oli lippu hukkunut jonnekkin ja jouduin lopulta ostamaan uuden lipun.

Myös E-type:llä on tapana pomppia edestakaisin. Oikeastaan hänen vuokseen ostin lipun juuri RMJ:n festareille. Ei kukaan sitä showta laulutaidon takia katso, ja hän on itsekin myöntänyt käyttävänsä autotunea. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että lavalla oli jopa oikeita soittimia, toisin kuin yleensä tämän genren artisteilla. Vielä mukavampaa oli tietysti se, että hän huomasi tutun ihmisen, eli minun läsnäoloni. Tanssitytöt olivat myös olennainen osa showta.

Painuimme nukkumaan joskus keskiyön aikaan. Olin varustautunut ilmapatjalla, sillä selkäni ei kestä pelkkää telttapatjaa. Luojan kiitos ensimmäisenä yönä ei satanut, sillä olimme asetelleet patjan päin mäntyä! Yksi patjan nurkista osui reippaasti teltan kankaaseen, joten näytti siltä, että telttakankaassa olisi iso kasvain. Makuupussini ei toiminut moitteettomasti, koska emme saaneet sitä ylhäältä kiinni. Olin varsin kylmissäni. Avustajani halusi kokeilla vaatteiden vaihtamista sängyllä - noh siitä ei tullut oikein mitään niin pienessä ja ahtaassa tilassa, varsinkin kun avustajani Max on lähes kaksimetrinen. Viereisissä teltoissa olleet teinit luulivat, että olemme innostuneet hässimään kesken kaiken. Max totesi ensimmäisen yön jälkeen, että ”toista yötä hän ei teltassa nuku”, sillä teltassa oli liikaa hälinää. Hän maksoi meille hotellin pariksi seuraavaksi yöksi – mikäs siinä!

Juhannuksena Yö-yhtye oli iloisella tunnelmalla. Tavoistaan poiketen Olli Lindholm jopa vitsaili! Ja liikkui lavalla huomattavasti enemmän kuin yleensä. Tavallisesti hän vain seisoo hajareisin pienessä etukumarassa kohti mikkiä. Bändin uudet jäsenet jopa hymyilivät, yleensä he näyttävät vain siltä, että he ovat nielleet heinäseipään. Tuhon oma ja Lindholmin Ollie ovat sellaisia biisejä, joista en oikein tiedä miten niihin pitäisi suhtautua. Fairytale gone bad – versio on aika pahasti pilattu. Mitä tulee Frontside Ollieen, olisin valinnut toisenlaisen lähestymistavan, sillä nykyiset lyriikat by Olli Lindholm vahvistavat mielikuvaa itsekeskeisyydestä.

PROVINSSIROCK

Provinssissa istuin tapani mukaan katsomassa Kaija Koo:ta. Nyt lavalle oli tullut tanssijaryhmä, joka piristi esitystä huomattavasti. Seuraavaksi oli naapurilavan Happoradion vuoro. Pojat olivat vuositolkulla vinkuneet, että pääsisivät esiintymään Provinssiin. Nyt se toive oli vihdoinkin toteutunut! Ihmettelen kyllä edelleenkin miksi siinä meni näin kauan. Olihan Provinssissa iso kasa paljon vähemmän tunnettujakin artisteja, kuten Kalevauva.fi. Kalevauvan sanoitukset perustuvat vauva.fi – sivuston keskusteluihin. Erinomaista musiikkia ristiäisiin siis! :D

Festarielämää1
Festarielämää1

Kuulin The Killers- yhtyettä muutaman biisin verran, ennen Pariisin Kevään alkua. Soundi oli itseasiassa huomattavasti parempi kuin itse levyllä. Pariisin Kevätkin olisi kaivannut jotain piristysruisketta. Jos ei akrobatiaa tai tanssityttöjä, niin sitten edes niitä tulenlieskoja, jottei esitys vaikuttaisi liikaa juonnetulta karaokelta.

Perjantaina eksyin kuuntelemaan bändiä nimeltä Tryer. Ajattelin löytäväni jotain Klamydian tyyppistä. Se kuuntelu loppui varsin lyhyeen, sillä jopa minä joka normaalisti pidän tärinästä tunsin saavani sydärin. Sanoistakaan ei saanut mitään selvää. Seuraavaksi suunnistin Amphiteatteria kohti. Siellä esiintyi suomenruotsalainen Anna Järvinen, joka ikävä kyllä puhui huomattavasti huonompaa suomea kuin esimerkiksi The Hives - yhtyeen laulaja. Instrumentteina olivat: piano ja kitara ja silloin tällöin huuliharppu. Kyseinen musiikki kuulosti lähinnä tuutulaululta – niin tasaisen rauhallista se oli. Melkein nukahdin, ymmärsin sanan sieltä ja toisen täältä. Anna unohti useamman kerran sanat omiin biiseihinsä. Oli ristiriitaisen näköistä, kun hän yleisön sijaan tuijotti tietokoneen ruutua. Hän keikahteli hermostuneen näköisesti edes takaisin, sen näköisenä että hän haluaisi pois.

Apulannan pojat osaavat monen vuosikymmenen kokemuksella ihmisten viihdyttämisen, ja meinasivat jopa onnistua ihmisten käristämisessä, sillä pyroteknikolla oli mennyt biisit sekaisin. Onneksi tällä kertaa tulipatsaista ei lentänyt kipinöitä.

Infotyöntekijöitä ja järkkäreitä oli todella paljon, joten homma toimi huomattavasti paremmin kuin monilla muilla festareilla. Hyvän henkilökunnan palvelualttiuteen kuuluu myös se, että ellet tiedä jotain asiaa, olet valmis selvittämään sen. Jostain syystä Provinssissa oli huomattavasti enemmän vapaaehtoisia kuin Ilosaaressa. Heille olisi kyllä löytynyt tarvetta ainakin siivoustasosta päätellen.

Festarielämää2
Festarielämää2


Ja ymmärrän toki että meidät vammaiset halutaan laittaa erilliseen karsinaan jotta meitä suojeltaisiin känniääliöiltä, mutta miksi karsinan täytyy olla niin kaukana lavasta? Miksei karsina voi olla sijoitettuna lähemmäksi lavaa, vaikka yleisön turva-aidan ja lavan väliin? Pyörätuoleja ei kuitenkaan yleensä ole kovin montaa, joten se ei estä henkilökuntaa liikkumasta. Arvostan todella suuresti sitä, että invavessat ovat vartioituja, sillä meillä invavessan varsinaisilla käyttäjillä harvemmin on tapana levitellä tuotoksiamme ympäri vessaa, toisin kuin kännissä olevilla festivaalivierailla.

MILJOONAROCK



Saapuessani Miljoonarockiin bussipysäkki oli suloinen pieni koirankopin näköinen punainen katos. Otin siitä jopa kuvan. Odotin Miljoonarokkia innolla, sillä siellä oli HIM-yhtyeen viimeinen Suomen esiintyminen. En saanut manageria kiinni ja näin olen en myöskään haastattelua, mutta ehkä onnistun saamaan Villen hyppysiini vielä jossakin vaiheessa. Ostin muumipyyhkeen ja muutaman suklaalevyn, jotka maistuivat aivan joulukalenterisuklaalta – siltä paremmalta, luojan kiitos. Huomioni kiinnittyi myös vaaleanpunaisiin Dr. Martens-kenkiin, jotka tosin olivat netissä 40 euroa halvemmat.

Omaksi yllätyksekseni viihdyin jopa Eppu Normaalin keikalla, lähinnä kiitos herra Eppu Normaalin vitsien, jotka liittyivät päivänsankariin eli Vesa Keskiseen. Hän olisi ilman vaimonsa herätystä nukkunut ohi omien syntymäpäiviensä. Aika surkuhupaisaa, että ensin maksaa useita tuhansia omista syntymäpäivistään ja sitten ei edes osallistuisi.


ILOSAARI

Meinasin myöhästyä Seinäjoelle menevästä bussista, sillä HIM:in keikka loppui sen verran myöhään. Seinäjoelta menin Tikkurilan kautta Joensuuhun Ilosaareen. Happoradion keikan ja Pariisin Kevään haastattelun aikana olin ollut siis lähes 40 tuntia hereillä, sillä bussissa ja junassa nukkuminen ei oikein onnistunut. Istuma-asento ja jatkuvasti kiristävät lihakset kun eivät suostu nukkumaan. Siksipä lauantai meni melkein nukkuessa, Hellacoptersin keikkaa lukuun ottamatta. Ja jos joku ei sen keikan perusteella tiedä kuka on Sam Yaffa, niin hän on joko dementoitunut tai kuuro. Sen verran monta kertaa bändi basistin esitteli. Musiikki ja laulaja itsessään muistuttavat lähinnä Sex Pistolsia.

Viihdyin varsin hyvin Joensuun Lyseon lukion lattialla patjan ja makuupussin kanssa. Siitäkin huolimatta, että ilmastointi oli varsin tehokas ja kieltämättä ilman makuupussia olisin jäätynyt.

Sunnuntaina Sonata Arctican laulaja oli ehdottomasti sitä mieltä, että nyt oli aika luoda uusia ystävyyssuhteita. Niinpä otin hänen kehotuksestaan vaarin ja aloin juttelemaan vierustoverini kanssa: sain siis uuden ystävän! Seuraavat pari tuntia otin lähinnä aurinkoa, sillä Eveliina ja Elli-Noora eivät kuulu lempiartisteihini, muutamaa hyvää biisiä lukuunottamatta. Kaipaan sitä, että lavalla sattuu ja tapahtuu.

Elias Gould oli positiivinen yllätys sinänsä, sillä hän sai ihmiset mukaan hyppimään, vaikka aluksi hän vaikuttikin hieman tekopirteältä. Lienee selvyyden vuoksi syytä sanoa, että Elias ei ole sukua Ellie Gouldingille. Sen sijaan ulkonäön perusteella voisin tosin luulla, että hän on värjännyt hiuksensa ja on sukua Ron Weasleylle.

Pixies, eli keijut, kuulosti nimen perusteella joltain kevyeltä rokkibändiltä, kun lopputulos muistutti lähinnä deathmetallia. Huolimatta siitä, että istuin invalavalla kohtuullisen kaukana esiintyjistä olin saada sydänkohtauksen. Sen verran musiikki tuntui sisuskaluissani. Näköjään Pixies on niitä bändejä joita joko rakastaa, tai sitten inhoaa.

Nurmikolla lavojen välissä sijaitsi myös opiskelijamuusikoiden esiintymispaikka. Puhallinopiskelijat olivat sen verran hyviä, että ehkäpä eksyn jopa tarkoituksella heitä kuuntelemaan. Sitä paitsi saksofonissa on jotain seksikästä.

Illan viimeisenä esiintyjänä oli Ultra Bra, joka oli huomattavasti rentoutuneempi verrattuna Ruisrockin ja Ilosaaren esityksiin - ja vihdoin ja viimein he soittivat Jäätelöauton! Invalavakin oli tupaten täynnä ihmisiä. Mustiin pukeutuneen lierihattuisen keski-ikäisen miehen vieressä oli niin ikään tummiin pukeutunut kajalilla höystetty pitkähiuksinen avustaja. Oma avustajani oli mennyt yleisön joukkoon, sillä invakoroke oli niin täynnä. Pohdin varmaankin 20 minuuttia miten saisin kontaktin tähän minua miellyttävään henkilöön. Siispä rupesin tökkimään välissämme seisovaa naisihmistä, ja pyysin häntä kertomaan tälle miehelle (joka myöhemmin paljastui Antiksi), että haluaisin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa. Tällä pyörätuolityypillä oli tavallisesta poiketen kaksi avustajaa, jotka etäisesti muistuttivat toisiaan - mietin jo hetken aikaa miten kummassa tuo tyyppi on tässä välissä vaihtanut vaatteetkin.

Kun keikka oli loppunut ja ilotulitteet oli ammuttu, menimme invalavan viereen juttelemaan. Ensin kerroimme miten olimme Joensuuhun päätyneet ja kuten habituksesta saattoi arvata, Antti oli muusikko. Hiukan ujo sellainen, joka mahdollisesti hieman hämmentyi rivoista vitseistäni. Minä kun en osaa hienovaraisesti ilmaista että hei, sinä olet ihan pantavan näköinen tyyppi. Noh, en minä sitä sentään ihan noin sanonut, mutta kuitenkin. Tarjosin kaljan, joka maksoi ihan hemmetin paljon, 7 euroa, ja juttelin hetken. Hänen avustettavansa pystyi toimimaan lähes itsenäisesti ja tarvitsi apua vain ulkona liikkumiseen, joten häntä kauhistutti ajatus joutua avustamaan jossain paljon henkilökohtaisemmassa kuten vessassa käymisessä. Se on aika yleistä ja normaalia, mutta siihen tottuu – uskokaa tai älkää. Toivon että kuulen Antista vielä, vaikka tiedän, että hänen lentävää taiteilijansieluaan tuskin onnistun kahlitsemaan. Hän ei nimittäin taida olla perinteistä parisuhdetyyppiä – mutta en taida olla minäkään, taustani huomioon ottaen.

QSTOCK

Seuraava matkustuksenkohde on Oulun Kuusisaari, jossa emme toivottavasti joudu keskellä yötä soittamaan kavereita läpi kuten Tammerkosken sillalla-tapahtumassa - kiitos sen, että Michael Monroen soittoaika oli merkitty ennakkotietoihin väärin ja tästä johtuen en kerinnyt junaan. Oli siis soitettava autoilevalle kaverille ja maaniteltava hänet tulemaan hakemaan minut 200 kilometrin päästä Tampereelta. Onneksi Risto on olemassa, mutta tulipa siitä silti 50 euron lasku, kiitos nykyisen bensanhintojen kehityksen.

Festarielämää3
Festarielämää3

Yleisesti ottaen vammaiset eivät kuulu joukkoon. Sen sijaan festivaaleilla kaikki ihmiset ovat yhtä isoa perhettä ja poikkeuksellisen mukavia toisilleen - varsinkin, jos läsnä on pieniä lapsia. Cheekkiä lainatakseni, arkea on kiva paeta festareille ja tuntea yhteisöllisyydentunnetta... tai jotain sinnepäin. Meillä kummallakin arki taitaa olla aika yksinäistä, jollei Cheekin tapauksessa lasketa kaiken maailman hännystelijöitä ja markkinointikoneistoa, ja minun tapauksessani taas terapeutteja ja avustajia. Jollen pääsisi viikonlopuksi pois kotoa unohtamaan kaikki arkeen liittyvät paperisodat ja organisointiasiat, ihmissuhdeongelmista puhumattakaan, tulisin hulluksi. Toiset menevät juoksemaan, joillekin riittää se että he lukevat kirjaa. Minä tarvitsen matkustusta ja toimintaa – ja mielellään jykevän basson! Sellaista on kun keskushermosto on rikki, mutta yritän silti nauttia elämästäni. Nauttikaa tekin!

Iloista loppukesää toivottaen, Heljä


Pantava  3

On olemassa tietyt mitat ja tietty paino, joihin ihmisen pitäisi pyrkiä ollakseen pantava. Minä taistelin pitkään ollakseni niissä mitoissa, joiden oletin olevan seksikkyyden mittari. On ihan turha väittää, että olisin tavoitellut laihuutta oman itseni takia (en väitä, etteikö olisi sellaisia ihmisiä, jotka niin tekevät).

Mitkä siis on ne ihanteet joihin pyrin? Kun tuijottaa telkkaria tai katsoo elokuvia, niin nuoret naiset ovat lähes aina tietyn kokoisia ja jopa tietyn näköisiä. Kauniita, ajatellaan. Sellainen minäkin olisin halunnut olla.

Laihuuden kriteerit pyritään täyttämään, koska halutaan olla haluttavia. Harva uskaltaa taistella tätä stereotypiaa vastaan. Ehkä siksi, että sitä koeta stereotypiaksi ollenkaan. Niiden kuvitellaan olevan ”niin kuin asiat on”. Kauniit ja hoikat on parempia ihmisiä, kuin rumat ja lihavat. Tai jos puhutaan miehistä, niin bodattu kroppa on parempi kuin kukkakeppi.

Mielenkiintoinen kysymys on se, miksi ihminen haluaa olla kaunis. Juttelin tästä siskoni kanssa, joka sanoi, että on puolet elämästänsä halunnut olla pantava. Itselläni on aivan sama tunne, vaikka en ole osannut sitä noin suoraan sanoa. Tottahan se on, että yksi ihmiselämän olennaisista asioista on lisääntyminen, ja luonnonvalinta pyrkii suosimaan parhaita yksilöitä, eli heitä, jotka ovat seksikkäitä. Siksi kaikki, tai ainakin monet, pyrkivät kuulumaan heihin.

Media väistämättä muokkaa ihmisten käsitystä kauniista vartalosta. Ihmiset kuvittelevat, että pitävät tietynlaisesta kehosta, koska he näkevät sellaisia koko ajan. Nainen rakentaa itse itselleen kuvan seksikkäästä vartalosta, eikä tällä välttämättä ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, mistä miehet pitävät. Saman voi kääntää myös toisin päin.

Silikonirinnoissa tiivistyy jollakin tavalla se, kuinka erilaisella tavalla miehet ja naiset suhtautuvat seksikkyyteen, ainakin Suomessa. Moni nainen ottaa implantit tunteakseen itsensä haluttavaksi – en keksi muutakaan syytä niiden ottamiseen. Miehet taas pitävät luomurinnoista.

Median myötä ajatellaan, että pärjätekseen tässä maailmassa täytyy olla nuori, kaunis ja seksikäs - tai epäseksikäs, kuten hijabiin pukeutunut nainen. Suurin osa meistä on kuitenkin keskivertoja ja ihan tavallisia. Kuinka moni ihminen silti tappelee kroppansa ja painonsa kanssa ollakseen kaunis - eli pantava? Kuinka moni on tyytymätön itseensä? Väittäisin, että ainoastaan vuoren huipulla on täydellisen kropan omaavia kaunottaria. Sellaisia kuin Hollywoodissa (tai Bollywoodissa). Sellaisia, joiden kaltaisiksi pyritään.

Jotenkin mua kammottaa se, miten vanhemmat ihmiset kiristävät kasvojaan. Miksei saa ikääntyä ja näyttää vanhalta? Miksi täytyy taas ahtautua siihen muottiin minkä media rakentaa pantavasta ihmisestä? Jotenkin Ruotsin kuningatarta tekee pahaa katsoa. Ehkä hänellä on niin suuret ulkonäköpaineet, että hänen täytyy kiristää naamansa niin, että suukin venyy kuin jokerilla.

Kauneusleikkauksissa pyritään tiettyihin piirteisiin, joista voi päätellä, millainen länsimainen nainen haluaa olla: sileä iho, pieni nenä, turpeat huulet, korkeat poskipäät... ja ne isot kiinteät tissit, nykyään myös takapuolet ja miehillä lihakset. Usein nimenomaan vanhemmat naiset haluavat kasvoihinsa leikkauksia. Kai he tavoittelevat ikuista, palvottua, nuoruutta.

Jos joku Hollywood elokuva kertoisi vanhasta ryppyisestä naisesta ja seksistä, niin se ravistelisi koko Hollywoodin maailmaa. Ja miksei muunkin elokuvateollisuuden. Bollywoodissa aihe olisi mahdoton. Tuntuu, että olen nähnyt tuhansia elokuvia, eikä mieleeni tule nyt yhtään, jossa vanha ryppyinen riipputissinen nainen harrastaisi seksiä – siis panisi kunnolla, niinkuin leffoissa nykyään. Ja kauniisti esitettynä – ei minään kauhuparodiana.

Onneksi ikä helpottaa näiden ulkonäköpaineiden tuskaa. Saattaa olla, että ihminen oppii hyväksymään oman vartalonsa ja omat kasvonsa. Se on irrottautumista siitä nukkemaailmasta, jota media meille syytää. Se on sen ymmärtämistä, että ei tarvitse olla tietyn näköinen ja kokoinen ollakseen pantava tai kelvatakseen maailmassa.

- Riikka


Jokaisella on ihmisarvo – myös psykoosiin sairastuneella

Tänään katson mennyttä vuotta mielessäni kuin kauhukertomuksena. Tänä juhannuksena saan kirjoittaa tätä tekstiä leppoisasti kotisohvalla löhöillen ja kahvia hörppien. Onneksi tämä tarina päättyi onnellisesti kotisohvalle, ei hautaan niin kuin oli lähellä käydä. Viime vuonna tähän aikaan olin psykoosissa, armottoman rajussa sellaisessa. Haluan jakaa tämän kokemuksen, koska koin menettäväni ihmisarvoni, jota vasta nyt vähitellen keräilen takaisin. Kokemukseen ihmisarvon menettämisestä vaikutti mm. hoitohenkilökunta, joka minua hoitaneella osastolla käyttäytyi mielestäni ala-arvoisesti. Väitän, että jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti myös suljetulla osastolla. Nykymaailmassa mielenhäiriöiden pitäisi olla jo tuttuja ja varsinkin hoitohenkilökunnalla pitäisi olla valmius kohdata myös psykoosissa oleva.

En tahtoisi muistella mutta väistämättä muistan. Minä päädyin pelkoa täynnä, vapisevana suljetulle osastolle. Palelin, tärisin ja olin harhoissani, pelkäsin enemmän kuin koskaan. Olisin kaivannut ihmistä, joka juttelee rauhallisesti, istuu sänkyni vieressä, rauhoittelee tilannetta. Päädyin osastolle, jossa oli minun pelokkaan aran psykoosissa olevan nuoren naisen lisäksi muita psykoosipotilaita. Koin olevani kaiken keskellä kuitenkin täysin yksin. Olin niin huonossa kunnossa, että suurimman osan aikaa jouduin makaamaan sängyssäni. Siivooja kävi joskus huoneessani. Pelkäsin muita potilaita, varsinkin pelottavan näköisiä isokokoisia miespotilaita. Mutta mikä pahinta, pelkäsin hoitajia. Olin joutunut mielestäni jollain tavalla joidenkin hoitajien silmätikuksi. Minulle karjuttiin kun selkäni oli kipeä ”Kulje nyt selkä suorana!”. Kaikista pahimman koin, kun olin kaatunut lattialle ja olin todella tuskainen. Hoitaja tuli väkisin repimään käsistä ylös ja konkreettisesti potkimaan perseelle ja kiroilemaan minulle. Minä en päässyt ylös koska olin hyvin kipeä. Minulle kiroiltiin ja raivottiin. Silloin ajattelin, että minä en ole elämän arvoinen, minun ei kannata elää.

Prosessini psykoosista kuntoutumiseen ja tähän tilanteeseen tulemiseen kesti pitkään. Olin sairaalassa kesän jaksolla parisen kuukautta, jonka jälkeen palasin kotiin. Kotona oleminen oli hengissä selviämistaistelua, koska minulle oli annettu minulle sopimatonta lääkettä, joka vei minut fyysisesti ja psyykkisesti niin huonoon kuntoon, että lopulta en jaksanut enää huolehtia itsestäni. Minulta meni liikuntakyvystä lähtien lähes kaikki toimintakyky. Koitin hakea apua ja käydä päivystyksessä. Minulle sanottiin, että kaikki johtuu sairaudestani. Pääsin kuukausien päästä talvella pitkään kärsittyäni viikonlopun kriisijaksolle samaiseen sairaalaan, koska yritin vielä hakea apua. Olin kamalan itsetuhoinen. Minulta meni jopa näkökyky osittain, en nähnyt tienviittoja. Minut laitettiin ulos sairaalasta, kerroin vahvasta itsetuhoisuudestani ja minulle sanottiin, että saan itse päättää tapanko itseni vai en, mutta kuitenkin rohkaistiin elämään. Poistuin sairaalasta siinä kunnossa, että jaksoin hädin tuskin laittaa jalkaa toisen eteen. Muutaman päivän päästä voimani loppuivat täydellisesti. Yritin itsemurhaa elämäni ensimmäistä kertaa. Olen aina yrittänyt arvostaa elämääni, mutta sängyn pohjalla liikuntakyvyn menettäneenä vaihtoehdot olivat vähissä. Yritin kaksi kertaa ja onneksi toisella paikkakunnalla asuva sukulainen tajusi hälyttää apua, koska ei saanut minua kiinni. Lääkehiilet juotuani pääsin osastolle, joka oli inhimillinen ja lääkäri puuttui lääkitykseeni ja väärä minulle sopimaton lääkitys purettiin ja laitettiin minulle sopiva lääkitys tilalle.

Olin tällä inhimillisemmällä osastolla kolme kuukautta. Se vaati kaiken tämän naisen sisun. Jouduin opettella kävelemään uudestaan, käymään kaupassa uudestaan, melkein kaiken jouduin opetella uudelleen. Vähitellen toimintakykyni alkoi kohentua uuden paremman lääkkeen seurauksena. Minä taistelin todella pitkän taistelun. Minun näkökykyni palautui, kykyni kirjoittaa, kävellä ja olla kontaktissa muihin ihmisiin. Nyt olen kuntoutumassa ja olen saanut tukea kuntoutumiseeni avohuollosta ja terapiasta.

Miksi tämän kokemuksen ja tekstin haluan jakaa? Siksi että kuka tahansa voi elämänsä aikana tulla tilanteeseen, että itse tai joku läheinen joutuu sairastumaan vakavasti psyykkisesti. Jos kukaan ei pidä ääntä siitä minkälaista kohtelua suljetuilla osastolla voi saada, niin olen varma siitä, että mielenterveyshoito ei ainakaan mene parempaan suuntaan. Olen todella huolissani kanssakulkijoistani, jotka joutuvat myös tällaista kokemaan. Ihminen on psykoosissa puolustuskyvytön, kaikkein heikoimmillaan. On täysin hirveää ja kamalaa, että silloin kohdellaan niin kuin ihminen ei olisi enää ihminen.

Rakkaat ihmiset, minä uskallan jo pikkuisen arvostaa itseäni. Tähän itseni kasaamiseen olen saanut paljon tukea ystäviltäni ja terapiasta ja muilta tahoilta. Mieleni sopukoissa kannan kauhuskenaarion taakkaa. Tästä ja elämäni muista kauhuskenaarioista huolimatta haluan jatkaa, koska onhan tämä minun ainoa elämäni. Sääli jos kaikesta joutuisi luopumaan kolmekymppisenä. Minä kuntoudun pikkuhiljaa ja teen nyt itselleni mieluisia asioita. Joudun vielä hetkittäin epätoivoon, mutta silloin yritän tehdä listaa hyvistä asioista, joita minulla pikkuhiljaa alkaa olla elämässäni. Rakkaat kanssasairastajat/psykoosisairauden kanssa taistelijat. Koittakaa jaksaa, älkää luovuttako! Olette arvokkaita!

-taistelijasisko-


Seksuaalisuus ja yhteiskunta

Yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet luovat ympäristön, jossa elämme. Näihin rakenteisiin kuuluu peruspilarina käsitys oikeasta ja väärästä. Kun ihmiset toteuttavat seksuaalisuuttaan yhteiskunnassa, on selvää, että syntyy ristiriitoja. Onhan ihmisen seksuaalisuus niin monisyinen. Nyky-yhteiskunnassa on monenlaisia elämänkatsomuksia, joista kumpuaa ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä.

Mitä seksuaalisuuteen tulee, niin vielä muutama vuosikymmen sitten ainut terve ja lakia kunnioittava tapa toteuttaa seksuaalisuutta, oli heteroseksuaalisuus. Sittemmin rikoslaista ja mielisairausdiagnooseista poistettiin ensin homoseksuaalisuus ja sen jälkeen ovat muutkin seksuaalisuuden ilmenemismuodot saaneet hyväksynnän lainsäätäjien taholta. Yhteiskunta on muutostilassa ja se ei voi olla vaikuttamatta esimerkiksi lasten kasvatukseen. Vanhemmat ikäluokat on aikanaan kasvatettu erilaiseen terveyskäsitykseen, kuin mikä nykyisin on yleistynyt. Siksi käsitys terveydestä tai oikeasta ja väärästä ei enää ole niin yksiselitteinen, kuin aiemmin. Tämä aiheuttaa vastakkainasettelua ja eripuraa.

Eri uskontokuntien ja muita elämänkatsomuksia edustavien ihmisten kesken kiistellään oikeutuksesta toteuttaa itseä yhteiskunnassa. Vaikka ideologisten elämänkatsomusten monimuotoisuus aiheuttaa myös ristiriitoja, voi se osaltaan olla turvaamassa erilaisuuden hyväksyntää, kun ihmiset ruohonjuuritasolla oppivat kohtaamaan monimuotoisuutta seksuaalisuuden- ja elämänkatsomuksen saralla. Suvaitsevaisuus, kuin myös suvaitsemattomuus, omaksutaan jo lapsuudessa.

Ympäristötekijät ratkaisevat pitkälti myös sen, miten seksuaalinen suuntautuminen kunkin ihmisen kohdalla kasvaa ja kehittyy. Toki merkitystä on myös geneettisellä perimällä, mutta ympäristön arvot ja asenteet muokkaavat minäkuvaa ehkä enemmän kuin perinnölliset ominaisuudet.

Vastakkainasettelu eri elämänkatsomuksellisten ryhmien kesken, on myös yhteiskuntaamme kuuluva rakenne. Ei ole tarkoituksenmukaistakaan olla kaikista asioista samaa mieltä, eikä käsitys oikeasta ja väärästä ole mikään standardi tai matemaattisesti määritettävissä oleva totuus. Se on jokaisen ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen ja katsomukseen pohjaava näkemys. Seksuaali-identiteetti taas on omaan henkilökohtaiseen minäkuvaan ja kokemukseen omasta itsestä pohjaava ominaisuus, jota ihmisen pitäisi yhteiskunnassa voida toteuttaa, niin kauan kuin se ei vahingoita ketään. On absurdia ajatella, että jonkun ihmisen identiteetti voisi olla oikein tai väärin, koska kyse on persoonallisuuteen kuuluvasta ominaisuudesta ja kaikilla ihmisillä on lakiin perustuva oikeus toteuttaa itseään yhteiskunnassa joutumatta kokemaan syrjintää.

Asiamies Heikki Krook

Edellinen