Reissuaminen on, sellaista se on..
Polte, kytö oli kauhea juosta Rakkauden perään ja minä raukka menin kun en muuta voinut.
Puhe oli että torstai aamusta lähtisin linjaan. Niiinhän minä tein, en vain maininnut että kahdelta yöllä.
Helsinki-Vantaalla söin aamiaisen ja vessassa tein aamutoimet. Tiskasin suun. Hiukset särmäilin kuosiin, kastelin, hieroin käsiini hieman geeliä ja vetäisin sormet hiusten läpi pariin otteeseen. Minkä sille harakan pesälle muuta mahtaa.
Katselin paikallisen jatkoyhteyden kohteeseeni. Laitoin tekstiviestin jossa kysyin tarkemmin osoitteen, vieläkään en kertonut kuinka ajoissa olin. Puhelimesta oli akku loppu. Niillä mentiin mitä oli. Kello oli hieman yli kuusi aamulla.
Juttelin iloisten ihmisten kanssa. Loma oli ohi, matka kohti kotia ja muistot kohteesta tuoreita. Joillakin oli matka venynyt vielä tuhkapilven takia, pari päivää vain, se oli hyvä kun ei ollut kiire minnekään. Eläke osasi tulla tilille pyytämättäkin. Bussini lähti seitsemän jälkeen.
Seikkailin sinne, seikkailin tänne. Jäin väärällä, aiemmalla pysäkillä pois kuin minun olisi ollut järkevää. Enhän voinut tietää, en muistanut netistä katsomaani karttaa enää niin tarkasti. Matkalla sain tarkemman osoitteen. Lähdin väärään suuntaan, kävelin kilometrin ennen kuin vastaani tuli koiran ulkoiluttaja nainen jolta saatoin kysyä tietä.
Kyseessä ei ole mikään savolainen pikkukylä jossa on kaksi katua ristissä ja syrjemmältäkin tulevat tietävät molempien nimet ja ilman suunnat, vaan kaupunki kaupungin sisällä, tuhat tietä ja kujaa.
Tämä tuli mieleeni vasta myöhemmin. Vastaani tullut nainen neuvoi minut tarkasti oikeaan osoitteeseen vaikka asui aivan toisella puolella taajamaa. Hämmästelin onneani, käännyin kannoillani ja kiittelin ihmisen vuolaasti.
Kukkakaupat aukeaisivat vasta yhdeksältä, ei minulla ollut aikaa odottaa, tai olisi ollut, en vain tahtonut. Raiskasin vastaani tulleet kaupungin kukkapenkit järjestelmällisesti aina kauniimman kukan nähdessäni. Lopulta ollessani kauppakeskuksen kohdalla josta ei olisi enää pitkä matka, olin tyytyväinen keräämääni kimppuun. Tein vielä pannan ohuesta oksasta että kukat pysyisivät kauniisti.
Taksiasemalta suunnan vielä kerran varmistettuani löysin perille. Sydän pamppaili villisti, ei ponnistuksesta..
Laitoin tekstiviestin oven takaa. ” Tuletko avaamaan oven?”. Vastaus: ”Joo tottalai”, ja vielä aikatauluja ja juuri sen bussin numero jolla olin tullut. Soitin ovikelloa.
Vaikka se ensin vähän vapisi niin se otti minut vastaan kuin olisimme tunteneet aina. Siellä se meni silmiin katsellessa lauantaihin asti. Ei siitä sen enempää kuin että siinä oli hyvä, ja sain viestin että siellä on paikka, aina.
Sitä lähtee reissuun olettaen että kaikki toimivat niin kuin itselle sopii vaikka ei olekaan ennakkoon puhetta että miten. Se olen minä sellainen.
Lauantai aamuna tien varteen odottamaan velipoikaa jonka kyydissä pääsin hautajaisiin Savoon. Se oli sovittu. Ukin luona puku päälle, puristavat pukuun sopivat kengät lainaan ja kiireellä kappeliin hikoilemaan. Lasteni äiti toi pojat pelipaikalle. Kukaan ei oikein tiennyt mistään mitään mutta toimitus soljui läpi kaavojen. Kannoin arkkua velipojan parina, annoin liinan valua käsieni lävitse, hiljaisuudella sanoin mummolle heippa kun kukka kädestäni putosi arkun päälle maan poveen.
Liian monet hautajaiset, eikä yksiäkään häitä.
Poikien kanssa oli hyvä ukin luona. Sunnuntaina kirkossa kuultiin kun pappi ilmoitti mummon siunatun haudan lepoon. Otettiin sille pamaukset viiniä leivän kanssa rippikoulu porukan jälkeen, Jeesuksen ruumis ja veri sanoivat ja poikani siunattiin.
Iltapäivällä pojat onkivat ja uivat. Niin innoissaan, niin kylmissään virtaavassa vedessä, minä vain katsoin ettei virta vienyt pieniä ja onni oli siinä.
Iltapäivällä äiti tuli poikiaan hakemaan, minä lähdin samaan kyytiin kun oli sama suunta.
Sitten se tuli se hetki kun olisi pitänytkin soitella tarkemmin..
Kompis ei vastannut puheluihini. Sitten kun vastasi oli kaukana ja jäisi sinne yöksi. Minä siinä sitten että mitä siinä sitten.. Kello huilteli jo paljon ja näytti myöhäistä aikaa. Puhelimesta loppui akku kun koetin järjestää yöpaikkaa sitä saamatta. Vettä alkoi sataa ja raekuuro ajoi minut hautausmaalle kuusen alle suojaan.
Ajattelin että vainajat suuttuu jos reissumies siihen laskee repun yöksi ja siirryin kiviaidan toiselle puolelle. Ilman viilennyttyä laitoin kerroksittain vaatteita päälleni ja aloin etsiä makuu sijaa kuusen alta kunnollista löytämättä.
Hautausmaan puolella oli parempi mesta ja aloin jo ajatellakin että ei kukaan siunatulla maalla vihainen olisi. Enhän minä mitään pahaa..
Nukuin hyvin vaikka itikat olivat jo kiusana. Ennen nukahtamistani ampiainen tai jokin sellainen kävi korvani juuresta, kuusen kyljestä, hakemassa pesän rakennus aineita. Rousk, rousk… ”älä anna minun häiritä” sanoin voipuneella äänellä ja nukahdin luonnon rauhaan.
Aamulla viideltä ylös, kuudelta huoltamolle kahville ja nyt matkahuollon baarissa toimisto pystyssä.
Vähän tietty vaarallinen paikka..
Tunnelma on kuin vanhassa suomi filmissä vaikka tuopit eivät olekaan enää sellaisia täällä. Vanhojen miesten suissa savo on savompaa kuin kuopiossa ja olut virtaa. Ei ole enää pajatsoa, eikä nuorille flipperiä.
Niinhän minä olen aina sanonut, että kyllä sissi pärjää vaikka sitten kuusen alla, ja niin se on, näin kesällä.. Matka jatkuu kunnes se loppuu.