Kesäloma. Se alkoi kohdallani nyt, ja jos ei tule uskomattoman pahoja vieroitusoireita pokerista, se kestää ainakin sunnuntaihin asti. Saattaa olla pitkäjaksoisin aika pariin vuoteen, kun olen ollut kotona täysin pelikykyisenä mutta ollut kuitenkin pelaamatta. Ei sillä, ettenkö olisi halutessani voinut lomailla enemmänkin, mutta aina on tehnyt mieli pelata. Nyt ei ihan kauheasti tee, joten menköön viikko terassilla ja muiden aktiviteettien parissa.
Tämä aika kesästä oli yleensä se, kun aloin kouluaikoina angstaamaan lähestyvästä koulun alkamisesta. Heinä-elokuun vaihteeseen asti oli siistiä, mutta sitten alkoi kalenterin kyttääminen ja päivien laskeminen vuoden pahimpaan päivään, lukuvuoden ensimmäiseen koulupäivään. Päivään, jolloin seuraava kesäloma oli niin toivottoman kaukana, ettei sen uskonut koskaan tulevan.
Ensimmäisellä ja toisella luokalla minulla oli todella hieno opettaja, joka oli vastavalmistunut ja jonka ensimmäinen luokka olimme. Menin innolla kouluun joka päivä. Kolmannella luokalla tuli uusi opettaja, elämäänsä väsynyt äärimmäisen tiukkapipoinen nainen, joka vihasi minua ensimmäisestä päivästä lähtien. Reissuvihkoni tuli täyteen jo lokakuussa erilaisista muistutuksista. Viidennellä luokalla tuli pelastus – luokat yhdistettiin taas, ja pääsin toisen vastavalmistuneen miesopettajan kaitsettavaksi. Tumppi oli kaksimetrinen entinen koripalloilija, ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta äärimmäisen innostava opettaja. Viides ja kuudes luokka olivat hienoa aikaa.
Sitten se tapahtui. Yläaste. Kaikki oli ensimmäisestä päivästä lähtien kamalaa. Olin aina ollut hyvä oppilas ala-asteella, mutta yhtäkkiä aloin alisuorittamaan. Inhosin luokanvalvojaani, ja hän minua vielä enemmän. Tämä oli oikeastaan aika käsittämätöntä, koska opettajani aine oli äidinkieli joka oli lempiaineeni ja jossa olin epäilemättä luokan paras. Luokanvalvojani teki elämäni vaikeaksi joka päivä, minua syytettiin aina käytännössä kaikesta mitä joku 300 koulumme oppilaasta teki. Helvetti, että inhosin sitä eukkoa.
Koko yläaste kokonaisuudessaan oli minulle traumaattista. Näen vieläkin silloin tällöin painajaisia siitä, että olen kahdeksannella luokalla ja mietin kuumeisesti, miten päästä pois. Lintsasin kasilla ja ysillä varmaan 30 prosenttia tunneista ja olin lähellä jäädä luokalle. Olisin halutessani saanut ysejä tai kymppejä lähes joka aineesta, mutta olin niin vittuuntunut koko laitokseen että menin mieluummin läheiselle kioskille pelaamaan peliautomaatteja koko päiväksi, saaden kuukausitiedotteen täyteen poissaoloja ja numerot tehokkaasti laskuun.
Kun muistelen yläasteaikoja, tuntuu vieläkin siltä kuin hengitykseni salpautuisi ja rintaani kasautuisi painoa. Kaikki nuo vuodet tuntui siltä kuin en voisi hengittää, kun minua pidettiin vastoin tahtoani tässä laitoksessa jossa sain epäreilua kohtelua ja jota vihasin. Koulu tuntui vankilalta. Katsoin iltaisin televisiosarjoja ja unelmoin paikoista, joissa on palmuja ja onnellisia ihmisiä. Inhosin myös loputonta talvea ja aamuherätyksiä. Taisin jo silloin tietää, etten ole samanlainen kuin muut, mutta silloin se purkautui vain ahdistuksena. Olin 14 enkä voinut tehdä asialle mitään. "Hoida kouluasiasi hyvin, niin ehkä joku päivä vielä pääset sinne ulkomaille", sanottiin. Kaikki tuntui kaukaiselta ja toivottomalta.
Yläasteen pitäisi kai olla se vaihe, jolloin oppilaiden mielessä alkaa muotoutua se, mitä he elämällään haluavat tehdä. Yhdeksännellä luokalla käydään keskustelemassa opinto-ohjaajan kanssa ja jutellaan tulevaisuudesta. Sanoin, että haluaisin kriitikoksi tai toimittajaksi. Katsoimme todistustani, ei mitään toivoa päästä minkäänlaiseen medialukioon. Opinto-ohjaaja sanoi, että opettajat painottavat päästötodistuksen numerossa viimeisten kurssien numeroita, ja jos tsemppaisin minulla olisi vielä mahdollisuus.
Yritin nostaa arvosanojani yhdeksännen luokan loppua kohden, ja ensimmäistä kertaa koko yläasteella minulla oli jotain motivaatiota. Lopetin lintsaamisenkin. Luulin jo onnistuneeni, kun melkein joka aineessa kutoset vaihtuivat kaseiksi, ja opettajat painoivat tsemppauksen kunniaksi kaseja myös päästötodistukseen. Sitten sen huomasin. Äidinkielen numero. Kymmenen kurssin keskiarvo reilu kasi, päästötodistuksen numero kutonen. Luokanvalvojani päätti säästää parhaan yllätyksen viimeiseksi. Mikään valitus ei auttanut ja todistukseni käännytettiin takaisin kaikista mediapainotteisista lukioista, mihin olin hakenut.
Päädyin lopulta yhteen Suomen keskiarvoltaan heikoimmista lukioista, ja sinnekin rimaa hipoen. Käytännössä tiesin jo, etten tule siellä kovin kauaa jatkamaan. Masennuin pahasti luokanvalvojani tempusta ja tulevaisuudessa näkyvästä kolmen vuoden pätkästä lukiossa, jossa minulla ei ollut yhtään kaveria ja johon minulla ei ollut mitään motivaatiota. Se oli ainoa kerta siihenastisessa elämässäni, kun olin oikeasti tehnyt töitä jonkun tavoitteen eteen, ja minua kustiin silmään.
Lopetin lukiossa käymisen parin päivän jälkeen. En uskaltanut kuitenkaan kertoa äidilleni, ja hän kuulikin vasta kuukausia myöhemmin kun koulusta vihdoin soitettiin. Ensilumet taisivat olla maassa, ennen kuin poissaoloani edes huomattiin. Sätkin lopulta toista vuotta kirjoilla ja kävin suorittamassa pari kurssia per jakso. Lopulta keskeytin muistaakseni toisen vuoden lopulla. Kurssien keskiarvo 9,6, kurssien määrä 25 prosenttia vaaditusta.
Minulla ei ollut mitään helvetin aavistusta mitä elämälläni tekisin. Olin 16, todella pyöreäposkinen ja ruma teini, vailla opiskelupaikkaa tai -motivaatiota. Lisäksi minulla ei ollut koskaan rahaa, koska käytin kaikki viikkorahani pelikoneisiin ja veikkauksiin. Olin uhkapeliriippuvainen käytännössä koko lapsuuteni, ja tänä päivänäkään en pode huonoa omaatuntoa hyväntekeväisyyteen antamatta jättämisestä, koska kansan terveydelle olen vuosien saatossa lahjoittanut varmasti viisinumeroisen summan.
Sitten se tapahtui. Joskus 17-kesäisenä laitoin työhakemuksen McDonald’siin. Pääsin harjoittelijaksi ja sain lopulta vakituisen työpaikan. Kun aloitin, olin vähän ujo – ala-asteaikoina olin ollut vilkas, mutta masentava yläaste ja lukioajat muuttivat persoonaani. En ollut hyvä sosiaalisessa kanssakäymisessä tai oikein missään muussakaan. Työkaverini olivat kuitenkin loistavia, ja samoihin aikoihin löysin alkoholin ja bilettämisen. Toivon nyt, ettei kukaan kukkahattutäti vedä tästä herneitä nenään, mutta olen vilpittömästi sitä mieltä että nuo kaksi asiaa – McDonald’s ja alkoholi, etenkin yhdistettynä – olivat parasta mitä minulle oli tapahtunut ainakin viiteen vuoteen. Ne molemmat rohkaisivat minua, saivat minut kommunikoimaan muille ja yhdeksi porukasta. En enää tuntenut itseäni ulkopuoliseksi.
Tulin hyvin toimeen työkaverieni kanssa, jotka koostuivat ikäisistäni ihmisistä. Moni oli samanlaisessa tilanteessa, kukaan ei oikein tiennyt mitä haluaisi tehdä. Kävimme ulkona useamman kerran viikossa, palkat painettiin pitkin silloisen Oopperan ja Baarikärpäsen tiskejä, mutta se ei haitannut. Olimme nuoria, ja elämässä oli nimenomaan hienointa se, ettei millään ihan hirveästi ollut väliä.
Muistelen edelleen toista vuotta kestänyttä mäkkikomennustani suurella lämmöllä. Se valmisti minut ennen kaikkea sosiaalisesti kaikkeen siihen, mitä tulisin seuraavina vuosina kokemaan – satojen uusien ihmisten kohtaamista, ulkomailla asumista, haastatteluiden antamista, putkaan joutumista, itsestäni huolehtimista, toimittajana työskentelemistä, naisten iskemistä. Se ei vaatinut kohdallani kuin muutaman viikon kassatyötä, jossa jouduin puhumaan satunnaisille ihmisille päivästä toiseen, ja muutuin kuin toiseksi ihmiseksi. Metamorfoosin olisi voinut havaita tapahtuvan reaaliajassa, jos yksikin työkaverini olisi tuntenut surkean minäni ennen mäkkiaikoja. Sain samoihin aikoihin myös ensimmäisen vakavan tyttöystäväni, ja elämä oli todella mallillaan.
Fast forward vuosi eteenpäin. Vuoden 2006 lopussa tilanne oli se, että olin melkein 20 ja vieläkin vailla mitään suunnitelmaa elämälleni. Vaikka tykkäsin huolettomasta elämäntyylistäni, jonkun oli muututtava. Vahvistuin niin paljon noiden parin vuoden aikana, että löysin ensimmäistä kertaa sitten yläasteen motivaatiota edetä elämässäni joksikin. Ongelmana oli vain se, etten vieläkään tiennyt mitä haluaisin tehdä. Journalistisia unelmia minulla oli, mutta ne olivat niin kaukaisia (lukio loppuun, jatko-opintoja, työharjoittelua…) etten nähnyt niitä realistisina.
Kun erosimme tyttöystäväni kanssa noin kuukautta ennen 20-vuotispäivääni reilun vuoden seurustelun jälkeen, otin kohtalaisen ex tempore-hatkat Australiaan. Otin töistä loparit, myin vähän cd-levyjä ja muuta krääsää mitä en tulisi tarvitsemaan ja lähdin. Elämäni paras päätös. Siitä lisää kakkososassa.