Tähänastisilla reissuillani olen onnistunut välttämään amerikkalaisen byrokratian lonkerot suhteellisen hyvin. Tämä siis aina eiliseen asti. Minulla oli seitsemältä aamulla lento Vancouverista Dallasin kautta Miamiin. Check-in ok, matkatavarat ok, turvatarkastus ok. Viimeisenä ohjelmanumerona ennen kansainväliselle puolelle pääsyä USA:n maahantuloprosessi (Kanadalla ja USA:lla on sopimus jonka mukaan rajatarkastus tehdään jo Kanadan päässä). Ei ok.
Virkailija katseli alkuun passiani ja kyseli tyypillisiä kysymyksiä, joihin vastailin rutinoituneesti. Tämän vakavaa ilmettä en jaksanut säikähtää, sillä kokemukseni mukaan kaikki USA:n rajaviranomaiset näyttävät aina harkitsevan turistin Guantanamoon lähettämistä.
Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa. Sen sijaan, että virkailija olisi kysellyt minun mielestäni olennaisia kysymyksiä esimerkiksi matkasuunnitelmaani tai oleskeluni tarkoitukseen liittyen, hän kyselikin asioita kuten pankkitilini saldoa ja että omistanko autoa. Aavistuksen hämmentyneenä vastailin kiltisti samalla, kun virkailija hypisteli passiani. Leiman lyömisen sijaan hän totesikin (mielestäni varsin tyydyttäviä vastauksia annettuani), että "I don’t have time for this". Minulla on lennon lähtöön puoli tuntia, ja SINULLA ei ole aikaa tälle?
Virkailija talutti minut takahuoneeseen istumaan penkille, ainoana seuranani säikähtäneen oloinen kiinalaispariskunta joka ei puhunut sanaakaan englantia. Sain odotella vuoroani hyvän tovin, koska kiinalaisten kuulustelu ei käynyt ihan ongelmitta (lähinnä siksi että nämä eivät osanneet sanoa mitään muuta kuin "Tourist! Shanghai!". Pääsin lopulta meksikolaisen näköisen rajavartijan tentattavaksi, lennon jo ajat sitten missattuani.
Uusi tenttaaja jatkoi edellisenkaltaisten kysymyksien esittämistä. Kyselivät kovasti paljonko saan palkkaa ja niin edelleen. Olen tähän asti aina laittanut ammatiksi "journalist" maahantulokaavakkeeseen, koska pokerinpelaamisen mainitsemisesta ammattina nyt ei voi seurata mitään hyvää. Virkailija ihmetteli, miten minulla voi olla lehtimiehen palkoilla varaa matkustella, ja sanoin että pelaan pokeria siinä sivussa. Yritin selittää, että voin tehdä molempia ammattejani pelkällä läppärillä mistä päin maailmaa tahansa, mutta ei mennyt jakeluun. Koetinkiveksi muodostui se, että en ole käynyt esimerkiksi Cityn toimituksessa aikoihin. Pokerivoittojakin pääsee virkailijan tietojen mukaan lunastamaan vain kotimaassa. Selvästi ykkösluokan tietoa. Ilmeisesti USA:n rajavartiolaitos elää edelleen vuodessa 1990, kun internet-aikakauden ammatteja ei vielä ollut.
Lennon jo ajat sitten missanneena aloin aavistuksen hiiltyä. Yritin saada selville, mitä olen mahdollisesti tehnyt väärin. Keskustelu meni suunnilleen näin:
"Olenko rikkonut jotain ESTA-viisumin määräyksiä, Yhdysvaltain lakeja tai ylipäätään tehnyt jotain väärin?"
"En osaa sanoa."
"Olenko viettänyt USA:ssa liian pitkiä aikoja joko yksittäisellä vierailulla tai yhteensä?"
"Et."
"Olenko tullut maahan liian monta kertaa?"
"Et."
"Eli olen täällä kuulusteltavana, koska…?"
"Minä kysyn kysymykset, sinä vastaat".
Aha. Pohjois-Koreassakin tämä prosessi olisi varmasti miellyttävämpi. Aikansa epämääräisyyksiä ja -olennaisuuksia kyseltyään virkailija päätti vielä pitää minulle 30 minuutin saarnan siitä, kuinka Suomi on paska rasistivaltio. "Kuvittele, jos minun näköiseni yrittäisi tulla Suomeen näin monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Minut käännytettäisiin varmasti!". Yritin sanoa, että ensinnäkään en tiedä Suomen maahantulopolitiikasta yhtään mitään, ja toiseksi se ei käsittääkseni liity tähän mitenkään. Sain vastineeksi mulkaisun ja kehotuksen mennä takaisin penkille odottamaan.
Jossain välissä käskettiin tunnistamaan matkalaukut hihnalta ja jokainen haiseva sukka ja pussi käännettiin ylösalaisin. Käsimatkatavaroiden suhteen sama juttu. Rahat laskettiin sentilleen, sillä yli 10 000 taalan kuljettaminen rajan yli on kiellettyä. En onneksi ollut menossa pelaamaan kymppitonnin turnausta, jolloin minulla olisi hyvin voinut olla viisinumeroinen summa dollareita taskussa (joita en tietenkään olisi viitsinyt tullata). Silloin olisin varmasti vieläkin Kanadassa. Mieleen muistuivat monet kauhutarinat pokerinpelaajista, joilta on takavarikoitu satoja tuhansia lentokentillä. Eräs tuttavani sulloi joskus Vegasista palatessaan kymppitonnin matkalaukkuun ja otti toisen lompakkoon välttääkseen sanktiot ylimääräisestä rahasta. Laukku katosi mystisesti johonkin matkalle, eikä sitä tietääkseni ole tänä päivänäkään löydetty. Amerikkalaisella tutullani oli Bahamalta tullessaan 300 000 dollaria taskussa, joista takavarikoitiin kaikki. Hän sai niistä muistaakseni noin puolet takaisin vuosia myöhemmin pitkällisen oikeusprosessin kautta.
Kun elettiin prosessin noin viidettä tuntia, pääsin seuraavan virkailijan kuulusteluun. Tällä sedällä oli selvästi jo vähän parempi käsitys työstään, sillä hän meni suoraan asiaan.
"Mr. Anttonen", hän aloitti. "Olet käynyt USA:ssa viimeisen vuoden aikana kahdeksan kertaa. Tämän takia järjestelmämme on poiminut sinut epäilyttävien henkilöiden listalle, ja siksi olet nyt täällä". Mieleni teki kritisoida hieman sitä, että tarvittiin viisi tuntia ja kolme virkailijaa, ennen kuin sain kuulla syyn kuulusteluihin. "Minkä takia teillä on niin paljon asiaa maahamme?"
Seuraavat puoli tuntia vastailin taas kerran kysymyksiin pokerista, ajastani Meksikossa ja niin edelleen. Oikeasti en ole jenkeissä ollut kuin kaksi kymmenen päivän pätkää Las Vegasissa ja muutaman päivän New Yorkissa, mutta järjestelmä kirjaa maahantuloksi myös jokaisen kerran, kun lennän USA:n kautta johonkin. Ja itsehän lensin esimerkiksi joulukuussa Meksikosta Kanadaan ja Kanadasta St. Maartenille välilaskuilla USA:ssa, vaikken koskaan poistunut kentältä. Tästä siis nämä kahdeksan kertaa. Sillä ei silti pitäisi olla mitään väliä. ESTA:n sivuilla kerrotaan hyvin yksinkertaisesti, että yhdellä viisumilla* saa mennä ja tulla niin monta kertaa kuin haluaa sen voimassaoloaikana.
Hetkellisesti näytti jo ihan hyvältä. Virkailija numero kolme vaikutti suhteellisen tyytyväiseltä vastauksiini, kun kerroin kuinka joudun käyttämään Yhdysvaltoja porttina matkustaakseni Meksikon ja Kanadan välillä, nettipokerikiellosta ja kaikesta muusta. Oletin jo olevani melkein kuivilla, kun virkailija tuli maininneeksi, kuinka en ole käynyt Suomessa vuoteen. What? Kerroin, kuinka olin kyllä tietääkseni Suomessa koko kesän huhtikuusta lokakuuhun. Virkailijan mielestä taas olin matkustellut yhtäjaksoisesti USA:ssa ja sen ympäristössä viime maaliskuusta lähtien, jolloin kävin entisen tyttöystäväni kanssa parin viikon lomalla Miamissa (ja sen jälkeen olin siis Suomessa poistumatta mihinkään aina lokakuuhun asti).
"Väitätkö minua valehtelijaksi?", virkailija kysyi niin naurettavan melodramaattiseen amerikkalaiseen tyyliin, että meinasin revetä nauramaan.
"Joko sellaiseksi, tai sitten sinulla on jotain ongelmia näön kanssa", vastasin.
Ei ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun viisastelin miettimättä seurauksia. Tässä tapauksessa seuraukset olivat välitön passitus takaisin penkille ja kolme tuntia lisäodottelua ilman lupaa syödä, juoda tai käydä vessassa. Tämä virkailija ei olisi kestänyt Helsingissä varttiakaan ilman itkuun pillahtamista perisuomalaista vittuilua kuunnellessaan.
Ihme tapahtui lopulta joskus viiden aikaan illalla. Virkailija numero kaksi, meksikaani, luikerteli jostain takaisin pisteelle ja otti minut uudestaan kuulusteltavakseen. Melko pitkää vuoroa ilmeisesti veteli, ja vaikutti melko halukkaalta pääsemään minusta eroon. Keskustelimme vielä noin puoli tuntia ja vastailin samoihin kysymyksiin taas kerran. Sain lopulta luvan tulla maahan vielä tämän yhden kerran. Kaupan päälle tuli ilmoitus siitä, että olen todellisessa erikoistarkkailussa. Mitä se käytännössä tarkoittaa, siitä minulla ei ole mitään aavistusta. Luultavasti nimeni pomppaa esiin FBI:n tietokannassa terroristiepäiltyjä kartoitettaessa. Ei varmaan kannata vitsailla pommeista lentokentillä vähään aikaan.
Virkailija ohjeisti, että nyt olisi fiksua pysytellä ainakin vuosi poissa jenkkilästä. Kysyin, tarkoittaako tämä nyt jonkinlaista porttikieltoa, ja vastaus oli "virallisesti ei". Eli maahanpääsy riippuu rajavartijan mielialasta, mutta tarkkailulista poimii minut kuulusteltavaksi joka tapauksessa. Jos siis esimerkiksi haluan lentää kesällä Vegasiin pokerin maailmanmestaruuskisoihin, pitää varautua minimissään puolen vuorokauden kuulusteluun ja mahdollisesti Al Qaidan jäsenille tarkoitettuihin kidutuskammioihin, kenties myös käännytykseen statuksella persona non grata. Viimeisiksi sanoikseen ennen portin aukaisemista meksikaano totesi vielä, että olin todella onnekas kun sain näin mukavan rajavartijan. Ikävämpi tyyppi ei olisi kuulemma päästänyt minua maahan ollenkaan. Toivon syvästi, etten tule koskaan tapaamaan Yhdysvaltain rajavartiolaitoksen ikävämpiä duunareita.
Miellyttävä päivälento Dallasin kautta muuttuikin red eye-lennoksi Losiin ja sieltä edelleen Miamiin. Laskeuduin Miamin kentälle lopulta noin 26 tuntia kotioven sulkemisen jälkeen Vancouverissa. "Welcome to the land of the free", seinään kaiverrettu teksti kentällä toivotti. Näin tervetulleeksi en olekaan tuntenut oloani aikoihin.
*Käytin tarkoituksellisesti ESTA:sta termiä "viisumi", vaikka se on oikeasti jonkinlainen viisumijärjestelmän korvike matkustelun helpottamiseksi. En jaksanut alkaa selvittämään sen tarkempaa oletusta blogia varten, koska täällä kuselta haisevassa Best Westernissä ei toimi netti aivan yliäänikoneen nopeuksilla. Johtuu luultavasti Sunshine Staten tyyliin sopivasta ukkosmyrskystä. Joka tapauksessa USA:an ei nykyään tarvitse enää viisumia, vaan ESTA:n sivuilla täytetty kaavake riittää.