Suomalainen kaupunkikulttuuri rakastaa ajatusta kaikille avoimesta kaupungista.
Mutta jos kysyt pyörätuolia käyttävältä, neurokirjolta tai kroonisesti sairaalta, saat usein toisenlaisen vastauksen.
Esteettömyys ei ole vain luiskia ja hissinappuloita – se on koko tapa, jolla yhteiskunta määrittelee, kuka on “normaali” ja kuka on ongelma.
Tätä kutsutaan ableismiksi – ja sitä on kaikkialla.
Kun normi on näkymätön, syrjintäkin on hiljaista
Ableismi ei useimmiten näytä vihalta, vaan asuu tyypillisesti oletuksissa.
Siinä, että hissitön tai esteellinen rakennus sopii kaikille.
Siinä, että kaikki jaksavat tehdä kahdeksan tunnin työpäivän.
Siinä, että ihminen ei ole sairas, jos ei ulospäin näytä siltä.
Siinä, että esimerkiksi ääniyliherkkyyttä ei ymmärretä.
Siinä, että mielenterveysongelmat nähdään luonteen heikkoutena eikä sairautena.
LUE MYÖS: Vauva jäljittelee äitiä jo kohdussa: uusi tutkimus yllätti tiedeyhteisön
Kaupunki, joka ei ole kaikille, ei ole moderni
Helsinki, Tampere, Turku – kaikki haluavat olla Euroopan kiinnostavimpia, moderneja kaupunkeja.
Kaikkein suurin kiinnostavuus syntyisikin siitä, että jokainen voisi liikkua, elää ja olla ilman, että joutuu selittämään olemassaoloaan.
Silt raitiovaunujen rampit eivät toimi, autismikirjon ihmisille ei ole hiljaisia tiloja ja kroonisesti sairaat joutuvat taistelemaan Kelan kanssa kuin se olisi toinen työ.
Ableismi ei ole yksilön ongelma – se on rakenteellinen
Kun yhteiskunta rakentuu oletukselle terveestä, jaksavasta, neurotyypillisestä aikuisesta, kaikki muut joutuvat sopeutumaan.
Ableismi ei katoa hiljaisuudella, vaan näkyväksi tekemällä.
Suomi on ratifioinut YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan sopimuksen.
Sen keskeisin viesti on, että vammaiset ovat aktiivisia toimijoita, eivät toiminnan kohteita, ja että heillä on oikeus osallistua yhteiskunnan toimintaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.
LUE MYÖS: Näitä 5 ruokaa ei saa lämmittää uudelleen – Ruokavirasto varoittaa
