[i]Kirjoitin Cityyn blogia pokeriammattilaisen elämästä vuosina 2012-2013. Kortinpeluu jäi puolitoista vuotta takaperin, joten blogillekin tarvitaan uusi aihe. Lähdin vastikään reissuun etsimään kadonnutta kirjoitusinspiraatiota saadakseni aikaiseksi ensimmäisen romaanini tai novellikokoelmani, ja lopputuloksena oli myös blogi: Writer’s block.[/i]
[b]Osa 1: Venetsia[/b]
Astun ulos asemarakennuksesta, ja ensimmäinen sokaistuttavan päivänvalon keskeltä erottamani väri on turkoosi. Venetsian pääkanaali alkaa siitä mihin juna-asema päättyy, ihan kuin unissa joissa paikasta toiseen siirtyäkseen ei tarvitse kävellä teitä vaan ne sulavat toisiinsa kuin Dalin valuvat kellot hiekkarannalle. On keskipäivä, aurinko on korkeimmillaan, mutta valossa on tänään jotain utuista, ikään kuin sitä sumentaisi ohuenohut pilvi tai saastekerros. Olen yhtäkkiä väsynyt, unenomainen aurinko yhdistettynä jokeen sulautuvaan juna-asemaan on liikaa.
Etsin paikkaa, johon voisin jättää matkalaukkuni niiksi kolmeksi tunniksi kun kiertelisin ympäri Venetsiaa. Asemalla ei ollut säilytyslokeroita, ja muistankin lukeneeni että syystä tai toisesta Venetsiassa ainoa vaihtoehto kimpsuistaan tilapäisesti eroon haluaville on ihmistyöntekijöiden voimin pyörivä säilytyskoju. Näen kyltin jossa on matkalaukun kuva, kävelen nuolen osoittamaan suuntaan, jonotan muutaman minuutin, olen janoinen ja väsynyt, ja kun pääsen tiskille virkailija pyytää kolmen tunnin säilytyksestä 36 euroa. Pudistan päätäni ja naurahdan, oletan kyseessä olevan jonkinlainen vedätysyritys ja virkailijan ehdottavan kohta alhaisempaa hintaa. Mutta virkailija tuijottaa vain kuin mykkä kala: miksi jonotin laukkuineni jos en halunnut jättää niitä säilytykseen, ja jos kerran en halunnut jättää niitä säilytykseen miksi olin vielä siinä? Huomaan kyltin, matkatavarasäilytyksen hinta on tosiaan 36 euroa kolmelta tunnilta, päätän keksiä jotain muuta ja käännyn pois.
Kävelen suureen matkamuistomyymälään joka on niin lähellä asemaa, että sen tiskin takana istuvan miehen on pakko puhua ainakin vähän englantia. Hän puhuukin, ja kysyn voisiko hän vahtia laukkujani sen aikaa kun kiertelen vähän kaupunkia. Kyllä hän voisi, 15 eurosta. Sekin on liikaa, pieni matkalaukkuni ja tietokonelaukkuni mahtuisivat helposti mihin tahansa useimmilta juna-asemilta löytyvään säilytyslokeroon joka maksaa ehkä neljä euroa 12 tunnilta, mutta olen niin tyytyväinen itseeni ja nokkeluuteeni etten jaksa yrittää tinkiä.
Kävelen Ponte degli Scalzin yli, odotan kohteliaasti kun japanilaisturisti ottaa kuvan vaimostaan sen kaidetta vasten, mutta takaani tuleva pariskunta ei huomaa tätä vaan kävelee suoraan kuvaan. No problem, kuvaa ottava mies tuntuu ajattelevan, pilalle menneen kuvanhan voi vain poistaa ja korvata uudella. Muistelen kuinka lapsuuteni lomilla kameran filmirullassa oli 20, korkeintaan 40 kuvaa, ja niitä piti säännöstellä kuin pula-aikana elintarvikkeita. Valokuvien ottaminen oli armotonta puuhaa, sillä jos linssin eteen laittoi sormen tai kuvattava ummisti vahingossa silmänsä, toista tilaisuutta ei tullut koskaan. Perheiden valokuva-albumit olivat täynnä Vapaudenpatsaan edessä poseeraavia punasilmäisiä vampyyreja ja silmät kiinni Eiffel-tornin alla seisovia unissakävelijöitä, eikä kukaan ikinä esiintynyt kuvissa edukseen. Silti valokuvia katsottiin erilaisella hartaudella kuin nykyään, albumit vedettiin esiin tasaisin väliajoin ja sivuja selailtiin koko perheen voimin, suorakaiteen muotoisia kartonkiliuskoja kehustettiin ja ripustettiin seinälle. Kameran edessä poseeraaminen on muuttunut taltioimisesta suorittamiseksi, näyttämisestä peittämiseksi.
Yritän suunnistaa etelään, mutta kaupungin rakenne tekee suorassa linjassa etenemisen mahdottomaksi. Tiet eivät niinkään mutkittele kuin sojottavat satunnaisiin suuntiin, yleensä aina joko väli-ilmansuuntiin tai niiden ja pääilmansuuntien välissä majaileville omille asteluvuilleen, joita normaalissa kaupunkisuunnittelussa ei käytettäisi koskaan. Venetsia koostuu pienistä kortteleista, jokaisesta korttelista on silta taas seuraavaan kortteliin, mutta ne eivät ole melkein ikinä peräkkäin, niin että kulkija voisi taivaltaa edes kahta korttelia suorassa linjassa. Sen sijaan korttelista toiseen päästäkseen joutuu tekemään lukemattomia käännöksiä, seuraava silta löytyy aina jostain täysin epäloogisesta kulmasta, ja se lähettää monesti aivan eri kortteliin kuin mihin luulee kääntyneensä. Mietin kaupungin rakennetta, kumpi oli täällä ensin, ihminen vai vesi? Vastaus on tietenkin vesi, mutta se ei selitä katujen rakennetta ja siltojen sijaintia. Vesi on ihmisen kontrollissa, sen voi kahlita patoamalla tai laskemalla astian täyteen vettä, ihmisen halutessa vesi väistyy ja kannattelee. En mitenkään keksi, miten vesi olisi voinut pakottaa muinaiset langobardit rakentamaan kaupungin juuri näin, mutta tässä sitä ollaan, tekemässä 20 asteen käännöksiä lounaasta itä-lounaaseen seuraavaa pontea etsien.
Haen toisen kupillisen espressoa. Pidän siitä, kuinka sanomalla ”caffè” saa Italiassa aina espresson, ja sen juominen seisten on paitsi normaalia, myös yleistä. En ole koskaan pitänyt yksin kahviloissa istumisesta, en ikinä tiedä mitä tehdä käsilläni, ja siksi otan Suomessa espressoni aina mukaan pienessä paperikipossa. Täällä voin mennä tiskille, sanoa ”caffè”, kaksikymmentä sekuntia myöhemmin edessäni on pieni valkoinen posliinikuppi, ja neljäkymmentä sekuntia myöhemmin voin jättää euron tiskille ja poistua nauttimaan juoman synnyttämästä luovuuden nousuhumalasta ja ruokkia sitä entisestään kävelemällä vaihtuvien maisemien läpi.
Nappikuulokkeissani soi Air France, ruotsalainen yhtye joka soittaa eräänlaista uneliasta baleaarisen rantamusiikin ja klassisen ruotsalaisen indien yhdistelmää – se kuulostaa auringonlaskulta rantabaarissa, tuoksuu kevyesti suolatulta merivedeltä ja maistuu nuoruuden loputtomilta kesiltä – mutta musiikki on liian leppeää, se sulautuu osaksi päivänvalon raukeutta, ei korosta varjojen luomaa kontrastia vaan pikemminkin häivyttää sitä. Olen tullut tänne kirjoittamaan, tarkoituksenani on ensimmäistä kertaa eläessäni yrittää työstää jotain täysin fiktiivistä, jotain missä olen aina ollut surkea. Valjastaakseni mielikuvitukseni luovuuteni käyttöön tarvitsen jotain raaempaa kuin Air France, ja keksin Jeff Buckleyn live-levyn, sen jossa hän kuulostaa siltä kuin tietäisi hukkuvansa vuotta myöhemmin Wolf River-jokeen, samaan aikaan ahdistuneelta ja elinvoimaiselta, kaiken energiansa olemistaan viimeistä kertaa juhlistamaan valjastavalta. Mieleeni tulee siitä aina niin sanottu hirviöiden yö, eli kuolemaantuomitun viimeinen yö jolloin tämän oletetaan kohtaavan mielessään peruuttamattoman ennen sähkötuoliin sitomista. Kun [i]Mystery White Boy[/i] alkaa soimaan, tiedän heti että valinta on ollut oikea: epätasaisten tiiliseinien railot syvenevät ikään kuin puskien tiiliä ulospäin, vesi kanaaleissa tuntuu nousevan, matkamuistokauppojen linnunnokkanaamiot vaanivat ympärillä.
Saan idean novellista. Siinä mies tulee Italiaan, ehkä Venetsiaan, ja aluksi hän vain havainnoi ympäristöään, nauttii ympäröivästä raukeudesta, oliivipuiden ajattomasta varjosta, kaukana siintävän meren turkoosista kajosta. Pikkuhiljaa miehen kokemuksissa alkaa olla vihjeitä ahdistuksesta, syrjään työnnetyistä ongelmista. Vastaantulijat tuijottavat miestä, ja kun hän menee hotelliinsa, vastaanottovirkailija kysyy onko tällä kaikki kunnossa. Hän ottaa avaimen, nousee portaat huoneeseensa, ei riisu kenkiä vaan astelee suoraan kylpyhuoneen peilin eteen. Kultareunaisessa peilissä ei näy mitään poikkeavaa, ja se häntä vasta vainoaakin: Mitä minä en näe? Mies jatkaa ympäri kaupunkia samoilemista, vastaantulijat tuijottavat häntä aina vain lisää, äiti tarttuu pikkulastaan kädestä ja vetää hänet kiireesti luokseen miehen ohittaessa kahvilan edustalla seisovan perheen, taksi ei ota miestä kyytiin vaan ajaa pois, mutta hän ei löydä ihmisten oudolle käytökselle mitään syytä. Koko maailma tuntuu nyrjähtäneen raiteiltaan, kaikki tuntuvat olevan sekaisin, mutta se on hän vastaan maailma, millä todennäköisyydellä kaikki muut käyttäytyvät oudosti ja mies on ainoa täysjärkinen? Hän ymmärtää tämän mutta toivoo ettei ymmärtäisi, sillä se ajaa häntä hulluuden partaalle. Mies näkee torin laidalla poliisin, ajatus näyttäytymisestä poliisille saa hänet pakokauhun valtaan vaikka tämä ei tiedä miksi, ja niinpä hän luikkii kiireesti takaisin varjoisille kujille. Mies juo koko ajan kahvia, lisää ja lisää kahvia, ja jossain vaiheessa suonissa syöksähtelevät kofeiinipurkaukset tuovat hänen mieleensä muistikuvia jostain kamalasta, jostain mitä hän olisi tehnyt, ja jonka seuraamuksia hän olisi ehkä paennut Italiaan. Mutta mitä se voisi olla? Missä tahansa aidosti kamalassa ongelmana on se, että miehen tallusteleminen ympäri italialaisen kaupungin katuja muina miehinä ei olisi uskottavaa. Ja jos tämän teko olisi liian kesy, novellista puuttuisi terä. Sitten mietin, että ehkä voisin esittää miehen mieleen tulevat muistot ensin takaumina, mutta sitten kääntää asetelman ympäri, niin että ”takaumat” olisivatkin nykyhetki tai tuoretta historiaa, ja matka Italiaan tämän selväjärkisyyden viimeiset hetket. Pidän ideasta, se on mielestäni jopa loistava, mutta olen lähes varma etten osaisi kuitenkaan toteuttaa sitä. Kirjoitan kuitenkin kaiken ylös, ehkä voisin silti kokeilla?
Olen ylittänyt ainakin 40 pientä siltaa, ja saavun vihdoin Piazza San Marcolle, tai siis paikalle jonka oletan sen olevan. Turistilaumat tunkeutuvat ilmatilaani selfie-keppeineen joka ilmansuunnasta, toria ympäröivät rakennukset ovat kookkaita ja majesteettisia. Valkoisen päärakennuksen yläkerroksen parveke saa sen näyttämään teatterilta tai oopperatalolta, toisaalta sen seinässä on ikoneja kuin kirkossa. Päätän selvittää myöhemmin mikä se on, sisään en jaksa mennä; turisteja on liikaa ja uuvun pelkästä ajatuksestakin väistellä selfie-keppejä sisätiloissakin. Sen sijaan kävelen suuren kanaalin rantaan, ja yhtäkkiä veden olemus on muuttunut. Piazza San Marcon edustalla kanaali on leveimmillään, vain parin loivan mutkan päässä merestä, ja talojen ovenpieliä nuoleva Amazonin levyinen vesimassa näyttää uhkaavalta. Se ikään kuin vaanii, näyttää siltä että koko kaupunki on rakennettu jättimäiseen kylpyammeeseen jonka tulpan joku voisi koska tahansa vetää irti, niin että seuraava pyörre imaisisi kaiken veden päällä kelluvan sisäänsä tyhjyyteen. Mietin uudelleen novellia, voisiko mies kärsiä jonkinlaista vesikammoa ja olla Venetsiassa vastoin tahtoaan? Tuntuu, että melkein tavoitan jotain mistä voisin kirjoittaa, mutta se katoaa aina viime hetkellä, saan aina itseni vakuutetuksi että idea on joko typerä tai että en saisi sitä toimimaan. Sitä paitsi ideoideni naiiviudesta paistaa läpi se, että olen Hollywood-elokuvien enkä korkeakirjallisuuden lapsi: kahvia ketjussa juova mies, jonka elämä pikkuhiljaa vääristyy ja nyrjähtää pois tolaltaan sekoittaen aikakäsityksen on silkkaa Lynchiä, vedenpelko klassista Hitchcockia. Kirjoitan silti muistiin myös pari lausetta vedestä: vaaniva kanaali, valtava kylpyamme ja vesipyörre, vesifobia.
Junan lähtemiseen on vielä tunti aikaa; ehdin kävellen juuri ajoissa takaisin, luulen. Mutta sitten puhelimestani simahtaa akku. Jatkuva muistiinpanojen tekeminen, Googlen offline-karttojen avulla suunnistaminen ja Air Francen ja Jeff Buckleyn kuunteleminen ovat imeneet sen tyhjiin. Ilman karttaa löytäisin takaisin muutaman kilometrin päähän missä tahansa kaupungissa paitsi täällä. Täälläkin kyllä löytäisin jos aikaa olisi tarpeeksi, mutta varaa moneen virhekäännökseen ei ole. Siispä kävelen viereiselle vesibussiterminaalille, silmäilen linjakartastosta eri vesibussilinjoja, ja bongaan yhden joka on menossa Santa Lucian juna-asemalle. Se tuleekin melkein heti, hyppään kyytiin ja suljen penkillä silmäni tyytyväisenä. Sitten säpsähdän hereille: Venetsiassahan on ainakin kaksi isoa juna-asemaa. Makaavatko tavarani Santa Lucian viereisessä matkamuistomyymälässä vai jossain muualla? Yritän tavoittaa muistini sopukoista nuo sanat, Santa ja Lucia, yhden ainoan kuvan jossa nuo sanat olisivat näyttäytyneet toukokuisen Venetsian päivänvalossa. Mutta mieleeni tulee vain joulupukki ja Lucia-kulkue. Pinnistän ja pinnistän, yritän kaivaa aina vain syvemmältä, mutta en löydä mitään. Santa Lucia kuulostaa yhtä vieraalta kuin jos juna-aseman nimi olisi Fergdotkurghlompogl. Ei auta, mitään ei ole tehtävissä, suljen silmäni ja mukaudun maininkeja jakavan veneen liikkeeseen.
Junavaunu on melkein tyhjä, penkkini osoittaa menosuuntaan, veturi puhisee ja murahtelee Santa Lucian juna-aseman laiturilla numero neljä peltoa kyntämään valjastetun lihaksikkaan mammuttihärän lailla. Olen aina rakastanut junia, niiden vakautta ja tasaisuutta, niiden suuria ikkunoita jotka avaavat maisemat eteen kuin loppumattomat laajakangastaulut. Junan nytkähtäessä liikkeelle liukenen penkkiini; tänne minun ei tarvitse palata enää koskaan.
