[b]Minun omannäköiseni ja hieman enempipukeisempi vastaukseni Beautiful Body – haasteeseen. [/b]
http://mamigogo.bellablogit.fi/2013/07/29/a-beautiful-body-haaste/
[b]Kuvassa on jotain-alle-kolmekymppisen 162 cm naisen kroppa, joka on synnyttänyt yhden yrityksen.[/b] Vauvani on pian 7-vuotias. Niinkuin moni muukin yksinhuoltaja, on tämäkin "mama" tehnyt alkuvuosina useampaa työtä samaan aikaan sekä opiskellut sekä korkeakoulussa että suorittanut ammattitutkinnon. Valvonut öitä ja joskus ollut neuvoton. Jep, kuvassa näkyy paksujen hiusteni ja kamerani lisäksi myös maha, ja jos jalkaan lisättäisiin farkut, olisivat ne kokoa 40 -42 / L. Ja juuri minä osaisin nuo reidet photoshopilla kaventaa ja vatsan piilottaa. Miksi en kuitenkaan niin tee?
N. kuusi vuotta sitten koin ensimmäisen voimakkaan "itsensäkehittämis-kauden". Tuota aikaa kuvaavat paljon self-help oppaat, jossa kehotetaan piirtämään aarrekartta, joka sisältää tavoitteiden asettamisen kaikille seitsemälle elämän osa-alueelle. Tuona aikana syntyi itselleni, 20-vuotiaalle [b]illuusio[/b], että koko tuo kartta ja kaikki nuo seitsemän osa-aluetta ovat haltuunotettavissa, nopeasti ja kokonaan. Ja elämä olisi vasta ok sitten, kun ne ovat kohdallaan.
[b]Elämä kuitenkin osoitti illuusion valheeksi.[/b] Tämä luova persoona saavutti kyllä tuosta silloisesta kartasta useita asioita; ammattitutkinto valokuvauksessa, liiketalousopintoja, verkostoitumista, ulkomaanmatkoja, C-n papereilla kirjoitettu englanti on treenattu kovalla työllä nykyään täysin sujuvaksi työ- ja esiintymiskieleksi, lisää itsensä kehittämistä, satoja tuhansia otettuja valokuvia, oma studio, kymmeniä eri seminaareja ja koulutuksia, erilaisia harrastuksia, naiseksi kasvamista… Mutta kaiken tuon ohella syömiseen ja liikkumiseen liittyvä hieman[b] Karvinen-henkinen[/b] (se sarjakuvahahmo) luonne ja persoona ei muuttunut urheilijaksi.
Kyllä, olen harrastanut ja harrastan liikkumista läpi vuosien. Olen kokeillut intensiivisinä jaksoina mm. taitoluistelua, balettia, kuntosalia, aamujumppaa, melontaa, ratsastusta..[b] Nimenomaan painotan; mielestäni liikunnan tulisi olla osa jokaisen ja varsinkin valokuvaajan elämää[/b]. Minä sanon kuitenkin itsestäni nyt sellaisen ison tabun, jota ehkä moni ei ole valmis itsestään myöntämään; hyvään kuntoon en ole päässyt ikinä, niin pitkäjänteisesti en asian kanssa saanut työskenneltyä, ja miksi – siksi että siihen ei riittänyt itsekuri muiden elämässä olleiden kasvamisten ja muutosten ohella.
Kaksi asiaa. [b]Yksi;[/b] Nykyään ymmärrän sen että muut eivät näe minussa ensimmäisenä mahaani, vaikka olenkin hieman ylipainoinen ja rapakunnossa. Elämä on osoittanut, että ensisijaisesti useita kiinnostaa se millaisella energialla ja olemuksella ihmisiä kohtaa. Ulkomuoto-itsetuntoni on lähes läpi elämäni ollut super heikko, ja viimeisinä vuosina siihen osuneet erityisen kipeät kolaukset ovat käänteisesti pakosta pistäneet oivaltamaan asiat uudestaan.
[b]Kaksi;[/b] tuo on muutos joka minun on silti tällä ammatinvalinnalla vielä tehtävä. Sen parissa työskennellään jo, mutta lempeemmällä otteella kuin koskaan aikaisemmin. Seitsenvuotias "koululainen" kun on jo hieman omatoiminen ja hoituu osittain omalla painollaan.
Kyllä. Minusta ei siis tullut aarrekarttani kaltaista taruhahmoa joka pystyi kaiken edellämainitun ohella pitämään vielä takapuolen pienenä ja vatsan litteänä. Ja jotkut ja ehkä jopa useat siihen myös pystyvät. Ja kyllä, minä saatan pystyä siihen vielä itsekin. Minä kirjoitan tästä aiheesta siksi, että tasan tiedän etten ole ainoa uraan suuntautunut nainen joka kärsii syyllisyyttä ettei ole pystynyt olemaan sekä timmikroppainen että paljon töitä tekevä. [b]Se syyllisyys ja täydellisyyden tavoittelu syö niin kaikkea[/b]; niin mahdollisuutta loistaa itsenäsi, nauttia elämästä, [b]harrastaa mitään liikuntaa[/b] kuin tehdä työsikin hyvin. Minä alan oivaltaa tätä vasta vähitelleen – ala sinäkin. 🙂
Much Love <3
Paula