Tänään (vai eilen?) kirjoitin erääseen ketjuun sen, mitä en ole halunnut ajatella. Että en tosiaan päässyt edes opetusnäytettä antamaan ja/tai haastatteluun. Paikkaa hakiessa sen arvasin, ajatellen kaupunkia ja työn laatua. Eli vakituinen paikka ja Helsingissä. Suht merkittävässä oppilaitoksessa. Nyt vasta se ajatus alkaa luikerrella johonkin tajuntaan. Pettymyshän se on ja siitä pääsee yli. Näin on. Mutta sunnuntai-ilta on ikävä aika tajuta se. Kun muutenkin ottaa päähän.
Ja se sutinapuoli. Tässä kylässä – ei mitään. Tilanne mahtaisi olla eri, jos olisin ottanut sen opiskelupaikan viime kesänä ja jäänyt Helsinkiin. Mutta kuten heinäkuussa sen asian itselleni ja muille ja muiden tukemana perustelin, niin taloudellisesti fiksumpaa mennä vuodeksi hyvään työpaikkaan. Olisi ollut edes virkavapaasijaisuus eikä tää vuorotteluvapaansijaisuus… Silloin olisi saanut lykättyä koulun aloitusta vuodella. Tekisi mieli paiskoa tavaroita ja huutaa. Ja mä olen kuitenkin rauhallinen ihminen.
Huomenna saa netistä pääsykoekirjan pdf-tiedostona. Pitää alkaa lukea. Ja sinne pankkiin pitää mennä. Että saa Kela-maksun maksettua. Isoja asioita pyörii taas liikaa. Saanko jäädä lomalle? Ruveta vapaaherrattareksi? En tiedä mitä se todellisuudessa ja konkreettisesti on, mutta mitä kuvittelen sen olevan – sopisi mulle. On laiska-paska-olo.
Ja mua itkettää.
***
muista tää: Porcupine Tree: Lips of Ashes
***
Ihmetyttää hieman eräs blogikirjailija. Tsiljoona merkintää ja ne jotka olen lukenut – well, ei oikein mulle muodostu niistä päätä tai häntää…