Eräänä iltana lähdin illalla kauppaan mun tyttäreni kanssa…poika jäi kotiin.
Tyttö höpötteli kaikenlaista, miten hän menee isona lukioon ja opiskelee itselleen hyvän ammatin…hän näkee itsensä asuvan myös jonkin aikaa ulkomailla.
Ja sitten hän menee naimisiin miehen kanssa jolla on hyvä sydän ja yhtä topakka kuin hänkin, ja sitten hän unelmoi siitä miten on leipomassa, katsoo ikkunasta ulos, koiraa haukkuu ja katselee miten omat lapset leikkii ulkona.
Vaivuin ajatuksiini. Miten olisinkaan lapsilleni halunnut tarjota toisenlaisen lapsuuden…ehjän. Etten olisi jäänyt yksinhuoltajaksi kun poika oli verta oksenteleva keskosena syntynyt 1,5 kk vesseli ja tyttö 2kk? Etten olisi pakannut heitä kainaloon ja muuttanut paikkakunnalta toiselle koska itsekin olin niin juureton? Etten olisi kokenut niin montaa epäonnista suhdetta vaan pystynyt antamaan tasapainoisemman kuvan ihmissuhteista…etten olisi niin kouluttautumaton ja kun olosuhteitten vuoksi ei ole ollut resursseja opiskella, teen raskasta työtä jolla ei elä? Etten olisi palanut loppuun ja joutunut omasta tahdostani antamaan lapset hetkeksi pois että pääsen taas jaloilleni ilman että myrkytän heidät samalla…etten olisi niin herkkä ulkoisille ristiriidoille?
”Et sä mun lapsuutta ole pilannut”, sanoo yhtäkkiä ääni mun vierestä…katson ja näen tyttäreni hymyilevät silmät. Miten kohta kymmenvuotias voi olla noin viisas ja miten se lukee mun ajatukset…:”Äiti, mulla on ollut hyvä lapsuus ja sä olet paras äiti, mulle sopivin”.
Ehkä en ole pystynyt tarjoamaan lapsilleni kaikkea sitä mitä olisin halunnut, mutta yhden asian huomasin…meidän perheessä luetaan ajatuksia.
Meidän perheessä on yhteys.