Olenkohan mä sitoutumiskammoinen vai alkanut ottamaan vastuuta perheestäni laajemmalla tasolla? Ennen on oma minuus ollut lähes rajaton, sormien läpi on katsottu…mutta sen jälkeen kun sain lapset taisteltua luokseni, musta on tullut leijona-äiti. Kun lapset olivat pieniä, en mä hirveästi ajatellut miten esim. mun suhteilut heihin vaikutti, vasta kuin jälkikäteen. Sitten tulikin kaikenlaisia loppuunpalasia sun muita…
Nyt mä ennalta-ehkäisen. Vai onkohan se sittenkin sitä etten loppuen lopuksi usko siihen että voisin olla miehen kanssa onnellinen, rakastua ja niin pois päin?
Äh. Olen sinut mun vikojen ja rajotteiden kautta, tunnen heikkouteni ja hyväksyn ne….tiedän että monia tuntuu rienaavan myös mun syväluotaus ja analysoiminen koska se pakottaa tarkastelemaan myös itseään…en aina välttämättä osaa ottaa huomioon sitä, ettei se muille ole aivan yhtä harmitonta ja spontaania…jotkut suojelevat sisustaan hyvinkin paljon, sen sijaan kun mä kerron lähes kaiken kuukautiskiertoa myöten. Ymmärrän että normi-ihmisellä joka elää kasvatuksensa mukaisesti sillä samalla kaavalla, voisi olla mun vieressä hyvinkin vaikeaa….mutta kun sitä on hieman epä-sovinnainen, niin sitten sitä on. Jotain se korpeaa ja jotain kiehtoo…
En mä ole perinteistä vaimomatskua ollenkaan…mä jotenkin haaveilen sellaisesta keskinäisestä yhteydestä jossa sanotaan sitä mitä tarkoitetaan, pidetään se mikä luvataan ilman naamiota ja ilman vastuun siirtoa. Tiedän että itse siihen pystyn. Joustaa ja sopeutua…mutta ei ehdollistua.