Puhuin kaverin kans meses, oli just tullu baarist. Antoi kuulemma tytölle pakit koska se oli jotenkin liian päällekäyvä ja kaikki kaverit sanoi että on hullu, koska tyttö olis ollu niin älyttömän kaunis.
Oon nähny kyseisen tytön. Kaunis, todella. Jokainen kihara aina paikallaan, täydellinen iho, virheetön meikki, kaikki just oikein.
Miks mua puistattaa kuitenkin?
Tajusin, että oon alkanu pitää epäsymmetriasta ihmisten kasvoissa. Rosoisista kasvoista, joista voi lukea tarinoita. Yhteensopimattomista piirteistä samoilla kasvoilla.
Lapsuuden pahoinpitelyissä useaan otteeseen murtunut nenä yhdistettynä kauniisiin silmiin, joita kehystää jumalallisen pitkät silmäripset. Arpi, joka tekee muuten täydellisistä kasvoista inhimilliset.
Huonot hampaat, joilla kuitenkin hymyillään aitoa ja viehättävintä hymyä ikinä.
Mulle sanottiin että oon kumma ja ihannoin outoja asioita. Niin kai, jos sanoja on itse pelkkää symmetriaa.
Toivon et joskus vielä joku näkis mun kasvot samoin samoin ku mä nään muiden. Ja pitää niistä virheiden takia, ei niistä huolimatta.