Naimisiinmeno ahdistaa

[b]KYSYMYS: Olen 28-vuotias nainen, joka viettää häitään kahden kuukauden päästä. Nyt minua kuitenkin vaivaavat tuntemukset, jotka toisinaan saavat minut hätääntymään tulevasta avioliiton solmimisesta. Minulla on elämässäni hieno, ymmärtävä, uskollinen, hellä, hauska, huomioiva, rakastava ja hyvin sitoutunut mies. Meillä on hyvä suhde, jossa on rakkautta, hellyyttä, kiintymystä. Olemme olleet yhdessä monta vuotta. Meillä on välillä riitaisampia kausia, mutta saamme riidat aina yhdessä sovittua, ja ne ovat mielestäni normaaleja, kaikkiin suhteisiin kuuluvia erimielisyyksiä. Pitkin suhdetta olen kuitenkin välillä pohtinut, onko tämä ihminen oikea minulle, sovimmeko parhaalla mahdollisella tavalla yhteen. Sitten puolestani taas koen onnea ja rakkautta siitä, että olen löytänyt näin hienon ihmisen elämääni, jonka kanssa on hyvä olla. Eroaminen on tuntunut kauhealta ajatukselta. Miksi päästäisin tällaisen rakkauden elämästäni? Miksi kuitenkin ajoittain ahdistun? Nyt ennen häitä saatan esimerkiksi aamulla herätessäni tuntea jonkinlaista ahdistusta tulevasta valinnasta. Onko tämä tie oikea? Olenko valitsemassasi juuri sitä ihmistä, joko on minulle oikea, ja kenelle minä olen oikea. Näiden yhteisten vuosien aikana olen jo nähnyt, kuinka olemme selvinneet vaikeammistakin vaiheista ja kuinka mieheni on sitoutunut panostamaan suhteeseemme ja uskoo siihen. Itse ajattelen myös niin, että kun päätän sitoutua, haluan tehdä tulevaisuudessakin kaikkeni sen eteen, että tämä liitto kestää. Eniten minua ahdistaa tämä tunnekokemus, joka minut ajoittain valtaa. Olen yrittänyt löytää syitä siihen, miksi tunnen näin. Joskus olen yhdistänyt sen joihinkin mieheni "huonoihin" puoliin, tai joihinkin asioihin, missä ajatuksemme eivät ole kohdanneet. Tässä ajassa on kyllä jo hyvin tietoinen myös niistä toisen vähemmän ihanista piirteistä. Näitä asioita pohtiessani olen kuitenkin aina jälkeenpäi!n kokenut, etteivät asiat ole niin merkityksellisiä yhteiselämän kannalta, että niistä kannattaisi ahdistua, lähinnä ne ovat olleet makuasioita tai käytännönjuttuja. Koen, että arvomaailmamme on hyvin samankaltainen, haluamme samoja asioita ja pystymme puhumaan kaikesta. Olemme monenlta tapaa samanlaisia, mutta joissain asioissa myös hyvin erilaisia. Monelta osin erilaisuus täydentää suhdettamme, toisinaan toisen erilaiset tavat ja piirteet kyllä ärsyttävät ja suorastaan raivostuttavat. Suhteessamme ei mielestäni ole kuitenkaan mitään varsinaisesti pielessä, tai ainakaan en ole löytänyt varsinaisia ongelmakohtia. Ongelma on tämä oma epävarmuuteni, joka syö onnellisuutta. En kirjoita siksi, että vielä aikoisin perua hääni, mutta minua pelottaa, että nämä tuntemukset häiritsevät ajoittain avioliitossakin. Joskus huomaan tulevani kateelliseksi, jos kuulen tarinoita, joissa ihmiset kertovat heti tienneensä: "Tässä se oikea on" tai "En ole koskaan kyseenalaistanut parisuhdettamme". Kai olen ajatellut, että haluan itse tuollaisen tunnekokemuksen, täyden varmuuden, ja olen jotenkin pettynyt siihen, etten ole kokenut jatkuvaa varmuutta suhteesta. Olen myös pohtinut, onko minulla epärealistiset ajatukset rakkauden täydellisyydestä. Minun on muutenkin vaikeaa tehdä elämässäni valintoja. Olen itse niistä vastuussa, ja siksi minua saattaa ahdistaa, valitsenko itselleni parhaan ratkaisun. Meidän tarinamme alkoi niin, että olimme ensin kumpikin suhteissa tahoillamme, mutta havaitsin nykyisen mieheni kuitenkin heti mielenkiintoiseksi tyypiksi ja myöhemmin ystävystyin hänen kanssaan. Kun olimme molemmat sinkkuja, huomasin, kuinka hakeuduin koko ajan hänen seuraansa ja minun oli hyvä olla hänen kanssaan, huomasin olevani ihastunut. Hassua kyllä, yhteiset ystävämme kertoivat, että ihastus oli ollut muille selvä jo pitkään. Minulla kesti pitkään myöntää itselleni, että olin ihastunut, sillä uskoin, että meillä oli liian erilaiset taustat, jotta meistä voisi tulla mitään. Tutustuttuamme havaitsin, että luuloni oli väärä, löysimme yhteisen aallonpituuden. Alusta lähtien olisin kuitenkin halunnut olla vielä varmempi, ettei yhdessäoloa olisi tarvinnut edes miettiä, sen olisi vaan tiennyt, että tässä tämä on. En tiedä saako tästä sekavasta kirjoituksesta mitään selkoa tai onko tässä mitään, mutta ehkä ulkopuolinen ihminen osaisi tarjota uutta näkökulmaa tähän epävarmuus asiaan. VASTAUS:[/b] Kiitos viestistäsi. Tuntuu aika hankalalle vastata sinulle, kun, aivan kuten itse sanot, liittonne tuntuu olevan hyvissä kantimissa eikä selkeitä rasitteita sen puolesta avioliitollenne näyttäisi olevan tai et niistä ainakaan kerro. Silti sinua joskus vaivaa epävarmuus valintasi oikeellisuudesta tai siitä onko hän sinulle "se oikea" tai toisin päin. Kadehdit ihmisiä, jotka eivät tunne epävarmuutta. Elämässä on vain yksi asia varmaa: muutos. Kaikki muuttuu kaiken aikaa ja loputtomasti. Eikä kukaan näe tulevaisuuteen. Varmuutta on vain siitä, että näillä ehdoilla tässä tilanteessa tämä päätökseni näyttää hyvälle/oikealle. Seuraavassa tuokiossa, uusien asioiden valossa, voi joutua tekemään uudenlaisen päätöksen. Se ettei tunne epäilystä, voi kertoa siitä, että kieltää epäilyn mahdollisuuden tai siitä, että speksit ovat pysyneet pitkään jokseenkin samanlaisina. Sitä ei voi luvata, että aina kaikissa olosuhteissa sama päätös ikuisesti olisi oikein. Avioliitto tai intiimisuhde ylipäätään on myös tahdon asia. Jokaisessa parisuhteessa parametrit muuttuvat välillä yhteiselämän kannalta haitalliseen suuntaan, silloin kysytään tahtoa. Tahtoa ja uskoa tarvitaan silloin, kun asiat menevät huonoon suuntaan ja kurssia on yhdessä reivattava parempaan suuntaan. Jos ongelmat pystytään ratkomaan yhdessä molempia tyydyttävällä tavalla, suhde on kehittynyt. Jos hyvistäkään yrityksistä huolimatta vaikeudet eivät poistu jää jäljelle kysymys onko suhteessamme muuten vielä jäljellä riittävät eväät tai perusteet liiton jatkumiselle. Mikäli ei ole, voi olla aika surra mennyt ja siirtyä eteenpäin. Voitko tyytyä tähän epävarmuuteen? Voitko nauttia elämästä, vaikka se on epätäydellistä? Voitko iloita valinnoistasi, vaikka niihin liittyy riskejä ja epäonnistumisen mahdollisuus? Miten ylipäänsä suhtaudut elämääsi? Asetatko itsellesi ja tekemisellesi paljon vaatimuksia ja onnistumisen pakkoa? Kelpaatko sinä ja sinun elämäsi ja valintasi sellaisenaan? Oletko okei, vaikka mokaisit tai epäonnistuisit? Elääkö sinussa vaatija vai armahtaja itseäsi kohtaan? Ja onko vierelläsi tukijoita vai syyttäjiä? Puhuit viestissäsi, että sinun on vaikea tehdä elämässäsi valintoja. Sinua ahdistaa epäilykset siitä, oletko tehnyt parhaat valinnat. Tästä minulle tulee mieleen ajatus itseluottamuksesta ja rakkaudesta itseä kohtaan. Mietin voitko tässä vajavaisessa elämässä puutteellisena itsenäsi hyväksyä sen, että olet tehnyt kussakin hetkessä parhaan sinulle siinä hetkessä mahdollisen (ei täydellisen) valinnan? Voitko elää myös sen asian kanssa, että joskus myöhemmin arvioituna, uuden tiedon ja kokemuksen valossa jokin ratkaisu voi näyttäytyä epäonnistuneena? Onko sinulla lupa epäonnistua? Joskus käy niin, että jo valintaa tehdessä arvelee, että valinta ei ole kovin hyvä. Mutta ehkä se on siinä hetkessä paras mahdollinen. Sellaisessa epäonnisessa tilanteessa voi syyttää itseään tyhmyydestään/huonoudestaan, kun ei kykene valitsemaan paremmin. Toisaalta voi myös katsoa itseään armollisesti ja hyväksyen: valitettavasti juuri nyt minulla ei ole resursseja valita paremmin, mutta yritän voittaa esteet onnistuneempien valintojen tieltä. Kolmantena vaihtoehtona hahmotan sen, että valinta onkin aivan hyvä, mutta ei voi tyytyä hyvään, vaan tavoittelee täydellistä. Neljäs vaihtoehto on jähmettyä ja pysähtyä paikoilleen ja pidättäytyä valintojen tekemisestä. Silloin kun se on aikalisän ottamista miettimiselle, se on hyvä, mutta kun se on pelon aiheuttamaa jäätymistä, siitä tule este elämälle. Jos sinun tapauksessasi olisi kysymys itsensä tuomitsemisesta, pelosta tai siitä, että on vaikea hyväksyä keskeneräisyyttä, lienee aika tehdä asialle jotakin. Itsensä hyväksymisen oppiminen ei käy sormia napsauttamalla ja joskus siihen tarvitsee ammattilaisten tukea. Toivon, että mietteistäni oli sinulle jotakin hyötyä, mutta on myös mahdollista, että ymmärsin viestisi aivan väärin. Arvioi itse mikä tekstissäni oli sinulle hyödyllistä. Kaikkea hyvää sinulle toivottaen [i]Perheneuvoja Iiris[/i]