Mulla ei sellasta oo, eikä oo koskaan ollutkaan. Se varmaan yllättää kaikki, jotka mut tuntee. Ei mulla oo koskaan ollut Pertsaa tai Annaa, joka on ollu lapsena mun ainoo lohduke. Siis se mielikuvitusystävä. Moon ikävä kyllä aina ollu sen verran sosiaalinen ihminen, ettei elävistä kavereista oo ollu koskaan puutetta. Mielikuvituksen piikkiin voi kyl monenki mielestä vetää noi muut kaverit, joista en yleensä kellekään puhu.
Ni funtsin sitte, et onx se vaan liian vilkasta mielikuvitusta vai oikeesti jotain taitoo vastaanottaa vibraatioita? Ja onko sillä välii, onko se fifty-sixty mihinkään päin, eteenpäin meno vaatii yhtä hyvin visioo kuin järkeekin. Koskaan en oo niin tyhmä ollut, ettenkö olis ymmärtäny reaalimaailmaa. Vai onx se tyhmä oikee sana. Luultavasti huippuälykkäät ymmärtää realiteetit niinkin hyvin, että jotkut joutuu sen takii flippaa. Miksei siis sais olla onnellinen siitä, et omaa sekä älyä, että hulluutta (so mielikuvitus tässä yhteydessä) yhtä lailla eikä kumpaakaan liikaa?
Mullon yksi ystävä, jolle kerran sanoin, kun se epäröi aloittaa juttua, että "Älä sano, mä tiedän mitä sä mietit" Joo, helpostihan monetkin osaa noin sanoo, jos asia on jotenkin yhteneväinen juuri esillä olleeseen asiaan. Mut tos tapauksessa ei ollut. Vähän niinku out of the blue, asiasta viidenteentoista osastoa. Se ei uskonu, vaan rupes nauraa mulle. "No, kerro!" Kerroin. Ja kerroin jopa senkin, miksi se oli asiaa ajatellut. Joo. Sen jälkeen se ei ole koskaan kyseenalaistanut tätä asiaa, jos mä sanon, että mä tiedän. Mä en oo valinnut sitä, mitä mä tiedän ja miksi tiedän. Mullon vaan niin helvetin hyvä mielikuvitus!