Pariterapiaa

Tässä on taas vitunmoinen viikonloppu takana. Olen ollut kuumeessa duunissa, ja sitten mikä pahinta; kävin Onnelassa. Onnela ei sinällään ole mikään syntien synnyinpesä, mutta pakko sanoa, että mesta oli täynnä keravalaisia juntteja, ja eräskin tuli tanssilattialla kysymään, josko antaisin pillua. Siis ihan vaan, että: “annakko pillua?”. Todennäköisyys sille, että tyyppi ”sitä” tulee tuolla tekniikalla joltakin saamaan, on aika pieni, mutta silti joka viikonloppu joku voittaa lotossa. Syntien synnyinpesä on mun duunipaikka. Kävin hakemassa legendaarista jauhelihapitsaa viereisestä pizzeriasta, kun huomasin JEESUS-lappuset ulko-oven edessä. Jos Räsäseen on uskominen, niin onhan se homous syntistä. Muuten työpäivä oli ihan OK. Seurasin reaaliajassa Japanin tilannetta, luin kilometrikaupalla Tšetšenian sodasta, opin uusia termejä, tajusin, että Kongon demokraattinen tasavalta on ihan eri maa kuin Kongon tasavalta ja sain tietää, minkä lääkkeen ja alkoholin yhteisyliannostukseen Jimi Hendrix kuolikaan. Duunien ja Onnelan lisäksi olen ollut todistamassa erään ystäväni eroa ja toisen ystäväni motimutkaista suhdetta. Eikä “omassanikaan” ole kehumista. En oikeastaan seurustele, mutta sitten toisaalta elän kuin seurustelisin – erään kanssa. En harrasta irtosuhteita, enkä etsi ketään. En ole kuitenkaan tyytyväinen, mutten osaa, enkä halua tehdä asian hyväksi mitään. Eilen oli taas sitten normaaliin tapaan perus lauantai-ilta. Jääkaappivittuilusta riitelyyn. Mikä helkkarin jääkaappivittuilu? Jääkaappivittuilu on sitä, että arvostellaan kumppanin jääkaapin sisältöä, sen kuntoa, pilaantuneiden tuotteiden määrää ja niin edelleen. Sitten mikä itselläni ainakin lisää riitaan potkua persuksille, on jääkaapissa olevat nuuskapurkit. Ja näin on soppa valmis! Ja todellakin myönnän, että olen vähintään 50-prosenttisesti syypää siihen, miksi ilta meno niin kuin kaikki aikaisemmatkin. Olen niin tottunut, etten enää edes näe, miten huvittavan näköistä koko homma on. Mitäs jos sitä salakuvattaisiin, ja sitten sitä näytettäisiin muulle maailmalle? Se olisi vähintäänkin kunnon komediaa. Osaan kyllä myöntää sekä havaita, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi, mutten osaa olla riittävän vahva muuttamaan tilannetta tai lähtemään pois. Mietinkin, että kuinka kauan pitää olla huonossa parisuhteessa, kunnes se vaan on liikaa, ja sitten sitä oppii ja lähtee? Tai koskaanhan sitä ei opi. Olen ollut samassa tilanteessa aikaisemminkin, mutta eri ihmisten kanssa. Samassa tilanteessa ovat olleet lukuisat tuttuni, hyvät ystäväni sekä vanhempani. Tämä on siis joku kansansairaus, hyvin yleinen sellainen. En kuitenkaan tahtoisi kutsua itseäni riippuvaiseksi. Olinhan juuri yksin kuukauden Thaimaassa, kaipaatta ketään tai mitään. Ja lähtisin vaikka heti uudestaan. En kylläkään Thaimaahan. Näin eilen exääni yllättäen, ja muisteltiin bussipysäkillä ja bussissa värikästä suhdettamme. On hienoa, että voimme olla edelleen ystäviä, ja kaiken lisäksi naureskella menneisyydelle. Muistin, kuinka kerran suutuspäissäni en päästänyt exää kotiini, vaan laitoin kirjeitä ikkunasta aamuneljältä. Kuudennesta kerroksesta, Helsingin Kampissa. Tai se kerta, kun exäni nukkui pommiin syntymäpäivänäni, ja jätti tulematta aamulla luokseni. Mökötin koko päivän Eirassa Ikuisen tulen luona, enkä todellakaan hyötynyt mököttämisestäkään mitään. Takaisin nykyisyyteen. Tähän viikkoon on tosiaankin mahtunut kukkakimppuja ja rakkauden osoitus-kortteja – puolin ja toisin. Myös iloa, naurua, leffailtoja ja toisen kainalossa nukkumista. Mutta jos positiivisen ”tilan” vastapainona on negatiivista, ja vähintäänkin se 50/50, niin onko lasi silloin puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? Tiedä ja mene, ja kun tiedät, niin kerro se mulle ja muille!