Sunnuntaista alkuyötä ei voi väittää Helsingin hehkeimmäksi hetkeksi. Kaupunki on autio, kun kävelen ylös Simonkatua vierustaen Kampin kuollutikkunaisia kerrosmammutteja. Ugrilaiseen melankoliaan vaipuneena törmään käsittämättömään jonoon, joka kiemurtaa kulman takaa vastaan. Lantiofarkkujen ja vinolippojen armada kansoittaa Fredan. Kello on 22.50 ja paratiisin portit aukeavat kymmenen minuutin kuluttua.
Livahdan pressikortin turvin sisään kuin silakka sumppuun, ja saan lähes schlaagin, kun valtaisa Gene Simmons yrittää nuolaista seinältä kielarin. Kapakka on jaettu kolmeen osaan ja portaiden päässä sisääntulijaa tervehtii glam-rock vyörytys. Ei, tämä ei ole minua varten. Äkkiä syvemmälle, pois pillifarkkujen, niittitakkien ja meikattujen poikatyttöjen maasta. Olen huolissani miehisyydestäni.
Pinkeissä farkuissaan kärvistelevien pikkutyttöjen lauma tuijottaa epäuskoisesti, kun sukellan syvemmälle Onnelan syvyyksiin, läpi BeeGeesin diskojytkeen, ottaen matkalla pari sivuaskelta parketilla. Aivan travoltamaiseen akrobatiaan en vielä yllä, mutta pääsen kompastumatta tiskille. Tyrkyttäessäni kultaista Amexia baarimikolle oluttuopistani, paljastuu paikan salaisuus… Hanatuotteet maksavat euron! Hinta tosin pätee vain kello yöyhteen saakka, jolloin moni asiakas katoaa muualle ja paikan täyttävät todelliset hevijuuserit – ravintolahenkilökunta muista Stadin kapakoista.
Kierrän tuoppi kourassa vielä baarin taakse Kerava-osastolle, jonka seinät pullistelevat suomijytkeen tahdissa. Sydämeni ottaa uuden lyöntirytmin Frederikin tahtiin ja suonissani kuohuu bassobiitti – Ti ti Titanic… Suoritan hallitun perääntymisen paikalta ennen lopullista aortan repeämää. Olen uinut syvissä vesissä – saavuttamatta lopullista nirvanaa Onnelan onkaloissa.
