Tässä jutussa ovat äänessä he, jotka valittiin aina vikoina joukkueeseen. He, jotka istuivat mieluummin ruotsin tunnilla kuin juoksivat pallon perässä. Toisin kuin luulette, he eivät ole nörttejä, tyhmiä tai rumia.
”Vitun homo, etsä osu siihen palloon!”
”Joukkueet valitsee Kalle ja Jaakko.” (no, koska ei?)
”Vaihtoehdot on futis tai pesäpallo. Ymmärrättekö.”
Etäisesti kissankusea muistuttava haju, kulahtaneet verkkarit, karvatupot pukuhuoneen suihkunurkassa.
Palautuvatko muistosi koululiikunnasta? Siitä aineesta, josta pitivät kaikki. Vai pitivätkö?
”Kamalinta oli hiihto. Luokilla ekasta neloseen joka vuosi oli hiihtokilpailut. Suunnittelin aina, miten voisi murtaa jalan, ettei tarvitsisi osallistua”, kertoo Laura, 22. Vaalea, kaunis, BMI 20, Cooper-tulos 2 200 m.
Ja hän vihasi koululiikuntaa.
Laura valittiin joukkueeseen viimeisten joukossa, mutta ei viimeisenä. Ms. Vika vaihtoehto -tittelin sai luokan ylipainoinen.
”Mutta oli se nöyryyttävää. Lintsasin liikunnasta aika paljon. Onneksi äiti tajusi, miten karmeaa se oli ja antoi luvan olla pois.”
Opettaja rakasti hiihtoa.
”Äitini joskus soitti kouluun ja kysyi, että mitä järkeä on järjestää niitä hiihtokilpailuja, jos oppilaat näkevät niistä painajaisia viikkoja etukäteen.”
Hän ei usko jääneensä mistään paitsi. Laura kiteyttää kokemuksensa koululiikunnasta näin:
”En löytänyt lajia, jota olisin halunnut harrastaa, mutta löysin ne, joihin en koskaan enää suostu.”
Mikä meni vikaan? Soitetaan asiantuntijalle ja kysytään.
Maikat vastaan oppilaat
Haloo, täällä lintsari nurkan takana röökillä, siellä liikuntasosiologian dosentti Hannu Itkonen, Jyväskylän yliopisto, liikuntatieteiden laitos? Se paikka, jonne kaikki piukkapakaraiset Pepsodent-blondit suuntaavat lukion jälkeen? Suomen ainoa liikunnanopettajia kouluttava laitos. Oletteko te syypäitä siihen, että Laura näki painajaisia seuraavasta liikuntatunnista?
”Tämän päivän liikunnanopettajien koulutuksessa korostetaan monipuolisuuden merkitystä”, tyrmää ääni puhelimessa. Jaahas.
Itkosen mukaan koululiikunnassa on vallalla kolme diskurssia. Vai pitäisikö sanoa prinsiippiä.
- Suorituskeskeisyys
Tavoitteena tuottaa hyviä urheilijoita. Teoriassa tähdätään tulevaisuuden huippu-urheilijoiden valmentamiseen. Koulussa tällainen liikunta on palkitsevaa siinä lahjakkaille. - Monipuolisuus
Liikunnan on tarkoitus olla hauskaa, leikinomaista, elämyksiä tuottavaa. Koulussa sen tehtävä on monipuolistaa lukujärjestystä. - Terveyslähtöisyys
Liikunnan harrastamisella pyritään terveyden edistämiseen. Kouluaineena kansantaloudellisesta näkövinkkelistä.
Vuosikymmeniä sitten koululiikunta painottui Itkosen mukaan ykköseen. Muttei enää.
Onko siis kaikkien juostava sählymaila kädessä, vaikkei siitä pitäisi?
”On tietysti kaunis ajatus, että opetuksessa olisi valinnanvaraa. Mutta käytännössä hankalaa toteuttaa.”
Hän puolustaa liikunnanopettajien koulutusta.
”Valtaosassa alakouluja liikuntaa opettavat luokanopettajat. Käytännöt ovat kirjavia.”
Savua nurkan takaa
Tapaan toisen koululiikkuja-angstaajan. Eljas, 21, opiskelee kulttuurialaa ammattikorkeakoulussa. Ulkonäön perusteella hän voisi olla futiskentän kärki.
Niin. Hän kertookin harrastaneensa tennistä, uintia, koripalloa, taekwondoa ja pyöräilyä.
Mutta ei, hän vihasi koululiikuntaa. Etenkin joukkuepelejä.
”Yläasteella liikunta muuttui aggressiiviseksi suorittamiseksi. Se oli jatkuvaa kilpailua koko paska.”
Eljaksen mukaan koko joukkue saattoi huutaa yhdelle ihmiselle, jos teki kentällä mokan.
Vielä ala-asteella Eljas piti liikunnasta. Silloin tunnit muistuttivat leikkejä. Yläasteella tuli mitta täyteen ja hän löysi samanmielisen ystävän ja uuden asenteen. Heistä tuli niitä, joista lähti pukukaapin takaa nouseva tupakansavu. Peruskoulun päätyttyä liikunta oli todistuksessa vitonen.
”Koko kouluaikana ei yhdelläkään liikunnan tunnilla edes yritetty etsiä lajia, jossa olisin ollut hyvä. Se kolahti itsetuntoon. Ajattelin, etten voi olla hyvä enää missään liikunnassa.”
Luulo osoittautui vääräksi. Nykyään hän liikkuu taas, muttei halua tehdä sitä ryhmässä.
”Kävisin salilla mieluiten niin, ettei siellä ole ketään muuta. Tulee flashback kouluaikoihin, kun katsoo niitä, jotka tulevat sinne puhisten näyttäytymään.”
Eljaksen tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Karmivan yläasteen jälkeen vastaan tulivat Kallion ilmaisutaidon lukion liikunnan tunnit.
”Siellä oli tytöt ja pojat samassa ryhmässä, ja monella lähtökohtaisesti varauksellinen suhtautuminen koko hommaan. Opettaja tiesi mitä tehdä. Aine alkoi tuntua taas hyvältä. Vaikka uskaltauduinkin vasta abivuonna pakolliselle liikunnankurssille.”
Kilpailu pois
Muistelen omia liikunnan tuntejani. Talvella jääkiekkoa tai sählyä, kesällä futista tai pesäpalloa. Suunnistuskausi kesti tunnin, ehkä kaksi. Ei kovin monipuolista.
Yhdistetään uudestaan dosentille. Singa Polvi on tutkinut juuri koululiikuntaa. Hän on itsekin entinen liikunnanopettaja, mutta uskaltaa silti kritisoida koulujen liikunnanopetusta.
Polven mielestä koululiikunnan ongelmakohdat, kilpailu ja vertailu, pitäisi tiedostaa paremmin.
”Väitetään, että joukkuelajit ovat tärkeitä sosiaalistajia lapsille ja nuorille. Mutta jos vain heitetään pallo ryhmälle ja käsketään potkimaan, käy niin, että hyvät pelaavat keskenään ja huonot jäävät sivuun. Siinä ei ole mitään sosiaalista.”
Hän näkee jo sanavalinnoissa merkityseron. Koululiikunnassa tulisi olla ryhmänä. Anteeksi? Siis ryhmänä, ei ryhmässä. Mutta tälle ei ole aikaa, ja ne julmetun ryhmätkin ovat liian isoja.
”Mutta keinoja löytyisi. Opettajat vain eivät jaksa nähdä vaivaa.”
Kuten?
”Pari- ja pienryhmätyöskentelystä on tutkimuksissa loistavia tuloksia. Niin, että jokainen saa tehdä jokaisen kanssa ryhmässä jotakin – silloin fyysisesti heikoin pääsee kohtaamaan fyysisesti vahvimman. Mieti, kun itseään huonona pitävä huomaa, että luokan vahvin oppii häneltä jotain!”
Pelaamista tärkeämpää olisi Polven mielestä oppia tekniikoita. Eihän neliöjuuriakaan lasketa ilman opetusta. Pallopelien pelaamisen sijasta pallon potkimistekniikan harjoittelu pienryhmässä voisi olla hedelmällistä.
”Koululiikunnassa ei tarvitsisi olla kilpailua ollenkaan. Pois lihaskuntotestien tulosten kirjaaminen, pois kahden joukkeen kisaaminen keskenään.”
Entä tyttöjen ja poikien liikuntatunnit erikseen? Joku voisi huutaa tähän jotain epätasa-arvosta. Polvi miettii hetken.
”Fyysiset erot ovat murrosikäisillä isoja. Lajikohtaiset harjoittelut on hyvä pitää erikseen, mutta esimerkiksi yleisurheilu ja tanssi voisivat hyvin olla yhteisiä.”
Eljakselle jäi hyvä maku yhdistetyistä liikuntatunneista. Yläasteella tyttöjen liikunta näytti kevennetyltä versiolta heidän tunneistaan. Kun pojat työnsivät kuulaa, tytöt viskoivat palloa.
Eljas ja Laura eivät ole yksin. Tähän juttuun on kerätty kooste 34 lukijan angstisista koululiikuntakokemuksista. Kun kysyin Mies, 31 -nimimerkiltä, jännittikö liikuntatunneille meno, sähköpostiin singahti vastaus:
”Jalka oli muutaman kerran strategisesti kipeä liikuntapäivänä, jos etukäteen oli tiedossa, että luvassa on pesäpalloa. Se oli pakokauhua.”
Lukijoiden avautumisnurkka
”Liikunnanopettaja päätti säännöllisesti peluuttaa luokkia vastakkain. Pelasimme jääkiekkoa kaukalossa ilman suojia ja taklaus oli sallittua, jopa suositeltavaa. Toisen luokan vihatuimpana oppilaana yritin kiertää laidat kaukaa, mutta aina välillä löysin itseni laidan ja kolmen vastustajan välistä. Opettajan mielestä pelimme oli viihdyttävää katseltavaa. Sama linja jatkui jäiden sulattua rytkyn pelaamisella sorakentällä. Peli muuttui äkkiä ajojahdiksi, juoksin ympäri kenttää ilman palloa koko toinen joukkue perässäni. Minut saatiin kiinni, kaadettiin maahan ja koko toinen joukkue hyppäsi päälleni. Rytkyn peluuttaminen loppui siihen.”
Mies, 23
”En ollut urheilullisin tyyppi, mutta pärjäsin kuitenkin ihan hyvin perinteisissä lajeissa. Harmi vaan, että liikunnanopettaja oli itse jääkiekkomiehiä ja liikuntatunnit painottuivat sählyyn ja jääkiekkoon. Liikuntatunneilla sai olla jatkuvan pelon alla, kun opettajan suosikit murjoivat muita. Asiaan ei puututtu. Joskus tuli turpaankin tuntien jälkeen kun ei ollut tarpeeksi hyvä. Selvisin kohtuullisen vähällä, mutta sääliksi kävi kavereita, jotka eivät olleet ollenkaan liikunnallisia. Saivat kyllä kestää paljon. Muistoksi jäi syvä viha joukkuelajeja kohtaan.”
Mies, 26
”Kun joukkueet yläasteen liikuntatunnilla valittiin, päädyin parhaan ystäväni kanssa samaan. Opettaja vilkaisi jakoa ja tuumasi, että toisen meistä piti vaihtaa joukkuetta koska “eihän samassa joukkueessa voi olla kahta tuollaista seisoskelijaa.” Toinen kokemus: talvella pojat pelasivat jääkiekkoa, kun tyttöjen piti opetella liukuja ja sirklausta. Valitin epätasa-arvoisuudesta ja vanhentuneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta ja päädyin opettajan silmätikuksi. Ringetteä pelatessa huidoin mailalla muiden sääriä kunnes minut viskattiin jäähylle.”
Nainen, 21
”Pesäpallo oli koulun liikunnan tunneilla ykköslaji ja sitä osaamattomat täysiä ali-ihmisiä. Me muut yritimme vain pysytellä takakentällä ja olla mahdollisimman huomaamattamia. Sanomattakin on selvää, että minut valittiin joukkueeseen viimeisenä ja että jokaiselle liikkeelleni kentällä naurettiin huolellisesti. Koulun jälkeen en ole tahtonut mennä pesäpallokenttää lähellekään, enkä mene.”
Mies, 31
”Opettajan piti aina pakottaa viimeiseksi valitseva joukkue ottamaan minut mukaan. En koskaan saanut palloa tai lätkää koko tunnin aikana kiinni. Liikuntatunnit tarjosivat mahdollisuuden paitsi jatkuvaan verbaaliväkivaltaan, myös pallon paiskaamiseen päin naamaani tai sitten nyrkkiä vatsaan pururadan pusikossa. Liikuntatunnit olivat miltei koko peruskoulun ajan viikottainen nöyryytys ja kauhunhetki. Siksi valitsin lukioksi kaukana sijaitsevan koulun, jossa liikunta ei ollut pakollista.”
Mies, 32
”Hiihtotunteja muistelen kauhun ja huvituksen sekaisin tuntein. Ekaluokalla meidät pakotettiin hiihtämään isojen latua ja olinkin yksin (hitaimpana tietenkin) ladulla ja minulle tuli kamala pissahätä. En uskaltanut lähteä sompaamaan vessaan. Eihän siinä muu auttanut kuin housuun laskea.”
Nainen, 21
”Cooperin testissä liukastuin aina ensimmäisen neljänsadan metrin kohdalla. Toimenpide rikkoi poikkeuksetta nilkan ja vapautus pariksi kuukaudeksi oli taattu. Luistimia en koskaan omistanut ja suksetkin olivat poikkeuksetta poikki tai mukana olivat joko monot tai sukset mutta ei molempia. Vapaa-ajalla rikoin polvilumpion niin täydellisesti, että palasin koululiikuntaan vasta paria vuotta myöhemmin – pienellä poikkeuksella tosin. Siitä eteenpäin tein vain sitä, mikä kiinnosti, riippumatta siitä mitä opetussuunnitelma tai liikunnanopettajat sanovat. Sovimme liikunnannumeroksi kuutosen ja sain vapaat kädet.”
Mies, 34
