Pääkallolipun alla

Kun laskeudumme 60-luvulla valmistuneella koneenröttelöllä Bosasoon, saan kuulla, ettei matkalaukun täydeltä mukaani pakkaamista shortseista olekaan hyötyä, sillä niiden käyttö ei ole maassa kovin suotavaa.

Olemme kuvaamassa John Hakalaxin tuottamaa dokumenttia Somalian merirosvoista. Mukana ovat projektin puuhamiehet Abdi ja Barre sekä ruotsalaisen yhteistuottajan mukaan lähettämä ilmastonmuutostoimittaja Andy (nimi muutettu).

Mikäli saisimme matkalla merirosvoja kameran eteen, kuvattaisiin projekti keväällä loppuun. Tiesimme, ettei haaste ollut mitenkään helppo, sillä kaikkien meitä edeltävien kuvausryhmien yritykset olivat päättyneet köpelösti.

Eivätkä haasteet lopu siihen. Kim Finn soittaa, sillä hän on saanut matkamme aikana vision. Elokuvan tyylilaji olisikin ”documentaries meet Tarantino”, tunnuskappale Dope-yhtyeen Die Motherfucker Die ja siihen liittyen sähköpostissa odottaisi uusi kuvakäsikirjoitus. Kirjaan älyttömiltä kuulostavia ohjeita minkä rätisevältä linjalta pystyn, mutta ilmoitan, että internetin ääreen pääseminen voi olla hankalaa.

Koska lupa-asioiden kanssa kestää, kuvaamme aikamme kuluksi kuvituskuvaa. Puhkun intoa, sillä koko paikka on ihmeellinen. Tosin nopeasti huomaan, etteivät paikalliset ole aivan yhtä innoissaan ja kivenmurikat alkavat lentää kohti heti, kun ensi kerran saan kaivettua kameran kassista. Andy tuntuu menevän saman tien shokkiin. Ensimmäinen konflikti kiukkuisen ruotsalaistoimittajan kanssa syntyy, kun hän huolestuu kuvaamani vuohen äänen taltioinnista. Koska nappimikki näyttäisi vuohella hieman kummalliselta, ehdotan vuohen äänen lisäämistä tehostelevyltä. Andy saa raivokohtauksen ja syyttää meitä materiaalin manipuloinnista.

Koska olemme maailman vaarallisimmassa maassa, liikumme kolmen auton kulkueessa, jossa kuvaustyhmä ja kalusto kulkevat keskellä, ja edessä ja takana ajavat autot, joissa kummassakin on viisi aseistettua sotilasta. Lisäksi yksi auto kulkee karavaanin edellä tiedustelutehtävissä. Turvanamme on vielä oman automme kuski Pancho, jolle ajopeli on niin tärkeä, että hän pitää Kalashnikovia koko ajan käden ulottuvilla. Kaikkien matkustajien turvallisuutta se ei kuitenkaan välttämättä lisää, sillä aseen piippu sojottaa useimmiten kohti jonkun takapenkillä istuvan naamaa.

Illalla Andy räyhää meille kaiken menneen pieleen, koska emme ole vielä kuvanneet yhtään merirosvoa ja että Somalia on täysin karmea maa. Miekkonen ei tunnu ottavan ollenkaan huomioon, että puhuu kuitenkin lähes kaikkien kuvausryhmän jäsenten kotimaasta ja että meillä on ihan pätevä kuvaussuunnitelma käytössämme. Emme anna kuitenkaan kiukkuisen ruotsalaisen häiritä ja alamme tyhjentää sotilaiden kanssa Barren hankkimaa khat-säkkiä. Omar-niminen sotilas istuu seurassamme pitkään ja kertoilee ällistyttäviä tarinoita taisteluista maantierosvoja vastaan, ja löytämästään haaksirikkoutuneesta laivasta, joka oli täynnä ruumiita.

Bosasson kaupunki näyttää kuun valossa kauniilta ja yössä kaikuva aseiden pauke tuo mieleen lähinnä ilotulituksen. Äkkiä laukaukset kuuluvat kuitenkin yllättävän läheltä ja kyyristymme suojaan. Parvekkeemme alla makaa kuollut mies.

Kohti merirosvomaata

Aamiaispöydässä Andy saa taas hepulin. Hän vaatii matkanjohtajana toimivan Barren isän oman poikansa suojaksi valitsemien turvamiesten vaihtamista, koska on päätellyt näiden olevan epälojaaleja. Hän kieltäytyy aluksi myös maksamasta matkapäiviltä viiden dollarin lisää heidän palkkoihinsa, vaikkei nyt 20 dollariin noussut päiväpalkka turvamiehestä tunnu muista vielä kovin paljolta. Lisäksi mies on ylentänyt itsensä yön aikana ohjaajaksi, mutta ilmoittaa, ettei kuvauspaikoilla suostu enää nousemaan ulos autosta. Andy pitää meille puhuttelun, jossa korostaa, että voimme oikeasti päästä hengestämme matkan aikana. Abdi kysyy, mihin mies oikein luuli olevansa matkalla, Monacoonko?

Olemme peitetarinanamme saaneet virallisesti luvan kuvata maassa ainoastaan vammaisia lapsia, joten meidän täytyy kuvata jotain aiheeseen liittyvää kaikissa kaupungeissa, joissa liikumme. Ehdotan Suomeen, että voisimme oikeastikin kuvata jotain aiheeseen liittyvää, ja Kim sanelee puhelimessa vajaan liuskan mittaisen käsikirjoituksen projektiin.

Pysähdymme kuvaamaan poikaa, joka on menettänyt ensin jalkansa ja sitten vanhempansa eikä elämä ole muutenkaan mennyt ihan putkeen. Vaikka vastoinkäymisten määrä tuntui varsin kohtuuttomalta, tuntui elämäniloa kuitenkin riittävän. Kun kuvailen veijaria kauhomassa kengät käsissään käsittämätöntä vauhtia pitkin aavikkoa, käsitän, että sivuprojektista voisi tulla ihan vinkeäkin.

Kaikki muut jakavat innostukseni paitsi kiukkuinen Andy, joka ilmoittaa, ettei ketään kiinnosta somalialaisten vammaisten ongelmat, eikä maailmasta löydy kanavaa, joka tuollaista sontaa esittäisi. Hän vaatii Abdia kuitenkin kysymään vammaisen äidiltä, rakastaako hän muka lastaan. Abdi kieltäytyy kääntämästä kysymystä.

Jatkaessamme matkaa Andy pitää raivokkaan esitelmän siitä, kuinka islamistien pitäisi ottaa maassa valta ja pistää holtittomat somput järjestykseen. Abdi yrittää diplomaattisesti puhua ihmisten henkilökohtaisen vapauden puolesta ja kertoo kuinka Mogadishussa hänen ystävänsä oli joutunut kolmeksi päiväksi putkaan pelkästä khatin jauhamisesta ramadanin aikana. Andyn rasistiset jutut muuttuvat kuitenkin vain räikeämmiksi. Yritän selittää hermojaan menettävälle ryhmälle, että mies on vain kajahtanut kuumuudesta eivätkä kaikki ruotsalaiset ole välttämättä ihan noin natseja, mutta kun useampi ryhmän jäsen ilmoittaa halukkuutensa lyödä Andylta hampaat kurkkuun, en näe muuta vaihtoehtoa kuin vapauttaa hänet tehtävistään. Kerron Suomeen ongelmista miehen kanssa, mutta Kim on vain innoissaan. Kaikissa hyvissä sotatarinoissa pahin roisto on aina ryhmän sisällä, Andylla on siis erinomainen dramaturgian taju.

Liikumme jo sen verran vaarallisilla alueilla, että turvallisuussyistä keräämme kaikilta turvamiehiltä puhelimetkin pois, ettei matkareittimme vahingossakaan paljastu kenellekään. Tapaamme mystisen ihosairauden laikuttaman naisen, jahtaan kameleita kameran kanssa aavikolla ja saamme Qardon pormestarilta hyvän määrän merirosvotarinoita, kuten kuinka vammaisille tarkoitettuja avustuskuljetuksia on päätynyt ryövääjien kynsiin. Valkoihoiset eivät tunnu olevan missään suuressa suosiossa ja kaikkialla minulle huudellaan räävittömyyksiä, joita Abdi ei suostu edes kääntämään. Yleisimmin minua kutsutaan ”käveleväksi rahapussiksi” ja luovuttamistani kidnappaustarkoituksiin vaaditaan useita kertoja päivässä.

Presidentin vessassa

Sitten se jysähtää. Herään aamuun karmivan vatsataudin kourissa, eikä mikään pysy enää sisällä. Koska WC:t ovat maassa ylellisyyttä, joudun hoitamaan kuvauspäivät juomatta edes vettä. Eikä siinä vielä kaikki. Andyn yhtiökumppani Erik soittaa ja ilmoittaa, ettei sotilaiden palkkoja, suojelurahoja eikä muitakaan kustannuksia enää makseta, koska yritys on vetäytynyt hankkeesta. Yritän selittää, että ellei vartijoiden päiväpalkkaa makseta, on meillä kaikilla hetken kuluttua piiput suussamme ja kotimatka hoituu kätevästi ruumispussissa. Erik on hetken hiljaa ja kysyy sitten: ”Uhkailet sä mua?”

Saamme kuulla, että Erik on lähetellyt Hakalaxille ja televisiokanaville erilaisia uhkavaatimuksia, joiden mukaan suojelurahoja ei makseta, ellemme heti lopeta kuvauksia ja tuo Andya takaisin Eurooppaan. Laskeskelen, että omat jäljellä olevat rahat riittävät pitämään meidät elossa pari päivää, mutta ei pidempään. Kim lupaa kuitenkin lähettää meille 8 000 dollaria saman tien. Sillä selviäisimme jo aika pitkälle.

Osumme Geroween presidentinvaalipäivänä ja se aiheuttaa ylimääräisiä ongelmia. Kaupungilla ammuskellaan niin paljon, etteivät edes paikalliset uskaltaudu ulos. Saamme kuulla, että kaikki ulkomaalaiset ryhmät, mukaan lukien Ylen kuvausryhmä, ovat luikkineet maasta karkuun jo edellisenä päivänä. Päätämme tehdä vastoinkäymisestä mahdollisuuden ja mennä taltioimaan vaalitilaisuuden, kun ainoana kuvausryhmänä satumme paikalla olemaan.

Pääsemme molemmin puolin tietä pauhaavan tulituksen läpi kuitenkin vaalipaikalle. Siellä vastassamme on aluksi satoja sotilaita, mutta kun pääsemme ensimmäisen rykelmän ohi, vastassa on pihan täydeltä lisää sotilaita maasodan tarpeisiin valjastetut ilmatorjunta-aseet tanassa. Kolmantena turvavyöhykkeenä on vielä muslimihuntuihin sonnustautuneita naisia päivystämässä teleskooppipamppujen kanssa.

Puntlandin parlamentin meno vaikuttaa aika leppoisalta, vaikka aseiden läsnäolo salissakin aluksi hieman kummastuttaa. Haastatellessamme pihalla ministeriä taustalta kuuluva aseiden pauke lähes peittää puheen alleen, mutta kaikki ovat niin tottuneita jatkuvaan rätinään, ettei kukaan edes pahemmin hätkähdä.

Ensimmäistä kertaa ihonväristäni on matkalla hyötyä, kun pyrimme vastavalitun presidentin puheille. Hän on kieltäytynyt haastatteluista, mutta kun kuulee, että paikalla vastoin odotuksia onkin yksi länsimainen kuvausryhmä, ovet aukeavat virkahuoneeseen. Vatsatauti tekee kuitenkin tepposet juuri ennen haastattelua ja tolkuttomien vatsanväänteiden pakottamana tulen tukkineeksi presidentin yksityis-WC:n. Soitan toiletista Suomeen ja ilmoitan, että nyt olen paikassa, jossa ei taatusti ole valkoinen mies aiemmin käynyt. Kun presidentti saa tietää, että olemme Suomesta, hän suorastaan riemastuu. Merirosvot eivät ole kaapanneet yhtään suomalaista alusta ja siten ohjelmassa hänestä ja maasta voidaan antaa ihan positiivinenkin kuva.

Vaalihumun keskellä tapahtuu kuitenkin kummallinen käänne. Abdi saa soiton Ruotsin suurlähetystöstä Keniasta ja hänelle kerrotaan, että pidämme Andya vankina ja uhkaamme hänen henkeään. Myös Suomesta saamme tietoa, että olemme kidnapanneet ruotsalaistoimittajan. Paljastuu, että entistä sekavampaan tilaan vajonnut mies on soitellut puhelinmuistionsa läpi ja yrittänyt saada jopa paikallisia viranomaisia kimppuumme. Majapaikkamme henkilökuntakin tulee ilmaisemaan meille huolensa ympäri vuorokauden hysteerisesti itkevän Andyn vuoksi ja mies saadaan lennätettyä lopulta maasta EU:n pelastuslentokoneella. Vielä viimeisiksi tihutöikseen hän kähveltää paluulentolippumme, mutta saamme takavarikoitua ne häneltä ennen koneen lähtöä.

Merirosvojen luolassa

Koska kuvaussuunnitelmistamme on siis annettu yksityiskohtaista tietoa ympäri maailmaa, kariutuu matkamme merirosvopääkaupunki Eyeleen. Olemme jo alkaneet vuokrailla ilmatorjuntatykkejä ja järeämpiä autoja matkaa varten, mutta kun kaupungin pormestarikin ilmoittaa, ettei aiemmista lupauksista huolimatta pystykään takaamaan turvallisuuttamme, päätämme jättää rynnäkön seuraavaan kertaan. Meille avautuu kuitenkin mahdollisuus päästä tapaamaan kaupungin laitamilla piilottelevia merirosvoja. Ongelmana vain on, että ehdoksi piilopaikkaan pääsylle on asetettu se, ettemme ota aseita emmekä turvamiehiä mukaan.

Barrella on kuitenkin ehdotus tilanteen ratkaisemiseksi. Sotilaamme piirittävät rosvojen tukikohdan kaikista suunnista ja katkovat tieyhteyden niin pitkältä matkalta kuin mahdollista. Pomminvarmasta suunnitelmasta huolimatta sotilaat anelevat, et-temme menisi sisään, sillä rosvot voivat olla arvaamattomia ja tässä tapauksessa kyse on vielä erityisen pahamaineisista etsintäkuulutetuista tapauksista. Soitan Suomeen ja kysyn, mitä tehdä. Unenpöpperöinen Kim tuhisee, että menkää nyt ja haastatelkaa ne äijät, sitä vartenhan te siellä olette.

Uskaltaudumme taloon sisään, ja aluksi tunnelma on lähinnä hysteerinen. Piilopaikasta löytyy kameran eteen merirosvojen päällikkö, useissa kaappauksissa mukana ollut veteraanirosvo sekä merirosvoille aseet toimittava herrasmies. Passini tarkastetaan monta kertaa ennen kuin saan vakuutettua, etten ole ranskalainen tai amerikkalainen.

Vaikka rosvot ilmoittavat nimensäkin kameralle, haluavat he pitää ilmeisesti tyylisyistä osan kasvoista peittäviä rosvohuiveja päässään. Se aiheuttaa vielä ylimääräistä kohellusta, sillä kolme kertaa joudun vaatimaan heitä vaihtamaan nappimikkiä vasten kahisevia kankaita. Rosvojen lähtiessä viimeistä kertaa korjailemaan peilin eteen rättejään, Abdi saa päähänsä loikata kameran eteen pelleilemään sohvalle lojumaan jääneellä konekiväärillä. Yritän viittilöidä häntä takaisin, mutta Abdi onnistuu koheltaessaan irrottamaan lippaan aseesta, eikä tahdo millään saada sitä takaisin. Viime hetkessä hän saa tykin takaisin sohvalle ennen kuin rosvot saapuvat huoneeseen tentattaviksi. Barre painelee isänsä kanssa ulos valvomaan piiritystä, sillä tilanne vaikuttaa todella räjähdysherkältä.

Haastattelujen päästessä käyntiin tunnelma muuttuu leppoi-sammaksi. Merirosvot ovat mainettaan rennompia kavereita ja kun kysymykset käsittelevätkin miesten omia seikkailuja, ja heidän annetaan kertoa keskeyttämättä oma versionsa tapahtumien kulusta, alkaa tekstiä tulla varsin vuolaasti ja antaumuksella. En ymmärrä sanaakaan, mutta Abdin innostuneista reaktioista näen, että mämmi on hyvää. Kaappausten vaiheet kuvaillaan yksityiskohtaisesti ja elämäntarinaansa kertoessaan rosvot suorastaan innostuvat elokuvaroolistaan. Kaikki ovat siirtyneet rosvoukseen kalastuksen parista, kun kalastus on muuttunut saasteiden takia monin paikoin mahdottomaksi. Osa kaloista on myös ollut niin myrkyllisiä, että niistä sairastuu. Rannalle ajautuneista tynnyreistä on paljastunut, että ympäristösaasteet ovat ohikulkevien laivojen mereen heittämiä.

Eikä merirosvojen elämä ole niin helppoa kuin voisi kuvitella. Saaliidensa kanssa palaavia kaappareita vaanivat maantierosvot, joten taistelu ei pääty suinkaan laivalta lähtöön. Ja kansainvälisten joukkojen otteet ovat käyneet päivä päivältä kovemmiksi. Kun rosvolta lopuksi kysytään, katuuko hän tekemisiään, miekkonen nauraa ja vastaa: ”En todellakaan. Niin kauan kuin länsimaat ryöstävät meitä, me ryöstämme takaisin.”

Session päättyessä muutamaa tuntia myöhemmin tuntuu kaikille jäävän siitä hyvä maku ja merirosvot pyytävät meiltä vain lähinnä nimellisen korvauksen käyttämästään ajasta. He kertovat, että ranskalaiset ja amerikkalaiset kuvausryhmät ovat tarjonneet heille viisinumeroisia summia kymmenen minuutin haastatteluista, mutta tätä ennen he ovat kieltäytyneet kaikista, koska eivät luota länsimaalaisiin. Meihin he sen sijaan haluavat luottaa.

Soitan Suomeen ja kerron, että haastattelut onnistuivat yli odotusten ja että olimme saaneet kuulla kuinka Naton helikopteri oli juuri edellisenä päivänä tulittanut lunnasrahat saaneita merirosvoja, ja viisi oli kuollut. Kim vastaa, että asiasta on ollut uutisissa, mutta että jokaisessa uutisjutussa oli korostettu hukkumisen johtuneen merenkäynnistä. Ilmeisesti länsimaisissa merirosvouutisissa on mukana ripaus sotapropagandaa.

Viimeiset kiusalliset

Merirosvojahti jatkuu, ja nyt kun pää on aukaistu, yritämme haalia kaikki kynnelle kykenevät rosvot kameran eteen. Yhden kokonaisen päivän verran jahtaamme jo puhelimen päähän saatua rosvoa, joka tuntuu kuitenkin pakenevan aina sitä mukaa kun ryhmämme etenee. Lopulta mies ilmoittaa syyn pakoiluunsa: hän on saanut kuulla, että joku ”valkoihoinen tyyppi jahtaa häntä”.

Onnistumme vihdoin viikon matkustamisen jälkeen löytämään ensimmäisen toimivan internet-yhteyden. Koska on ilta, minut kuljetetaan autolta taloon kuin kuninkaallinen sotilaiden muodostaman kunniakujan läpi. Sähköpostissa odottaa uusi kuvakäsikirjoitus, jonka idea paljastuu järjettömäksi. Kim haluaa dokumentin alkuun 70-luvun henkeen kuvatun alkutekstijakson, jossa kurvikkaiden kaunotarten sijaan kiemurtelisikin merirosvoja aavikolla. Soitan heti Suomeen ja muistutan, että olemme Somaliassa eivätkä täällä ihmiset suostu tuollaiseen.

Koska olemme juuri tehneet perinpohjaiset haastattelut klaanipäälliköiden kanssa, katsomme, että yhteiskuntasuhteemme ovat sen verran hyvässä kunnossa, että voimme ainakin yrittää kuvituskuvien kuvaamista. Haalimme porukkaa kasaan, ja Barre käy vuokraamassa veneen mereltä otettavia otoksia varten. Kun saavumme paikalle, veneen omistaja alkaa kihistä raivosta ja kiljuu, että häntä on kusetettu. Kukaan ei ollut maininnut, että kuvausryhmään kuuluu valkoihoinen jäsen, joten vuokrahinta oli aivan väärä.

Kuvaukset etenevät mallikkaasti ja kuvat itse asiassa näyttävät kamerassa paremmilta kuin paperilla. Innostumme räiskimään konetuliaseilla ja riehakkuus tarttuu koko kuvausryhmään. Mutta sitten iskee paniikki

Barren isä tulee yhtäkkiä paikalle yltä päältä hiessä, ja vaatii, että kaikki juoksevat nopeasti autoihin. Yritän saada kuvata vielä viimeiset otokset, mutta kun huomaan myös sotilaiden alkavan ryntäillä ympäriinsä pakokauhun vallassa, päätän joustaa. Vaikka kuvauspaikkamme oli syrjäinen, oli räiske houkutellut paikalle yleisöä ja sana oli levinnyt paikallisille viranomaisille. Meillä ei ollut virallista lupaa kuvata tuon kaltaisia kohtauksia, joten kiinni jäädessämme olisimme vakavissa ongelmissa. Kaahaamme karkuun ja saamme kuulla, että olemme herättäneet maantierosvojenkin mielenkiinnon. Onnistumme kuitenkin eksyttämään peräämme saamamme partiot ja saan matkalla kerrankin todella vauhdikasta maisemakuvaa auton ikkunasta.

Viimeisenä päivänä päädymme Bosasossa kuvaamaan raajansa menettänyttä pikkupoikaa. Kun pojalta kysytään hänen unelmistaan, alkavat yhtäkkiä kyyneleet valua pitkin poskia. Poika jatkaa kuitenkin värisevällä äänellä puhetta nyyhkytyksen läpi ja tilanne on niin sydäntäsärkevä, että sotilaatkin pyyhkivät silmäkulmiaan. Kuvausten päätyttyä Abdi huokaa hiljaa, että jos tästä dokumentista joskus jotain rahaa saadaan, hän kyllä tietää osoitteen, mihin se lähetetään.

Paluumatka alkaa jo häämöttää, mutta vielä vastassa on yksi yllätys. Lentokoneemme on levinnyt laskeutuessaan pitkin kiitorataa ja koneenraadosta huomaa heti, ettei sillä enää lennellä. Saamme hetken asiaa voivoteltuamme tilalle toisen röttelön ja lentäjäksi tukevassa viski-kännissä olevan venäläismiehen, joka kantaa ohjaamoon säkillisen khattia ennen nousua. Seuraamme lyöttäytyy 16-vuotias sotilas, joka on matkalla Malesiaan poistattamaan luotia munuaisestaan. Poika kertoo surmanneensa jo viisi ihmistä. Abdi yrittää suostutella häntä jättämään Somalian taakseen, kun nyt kerran pääsee sieltä ulos. Poika pitää ajatusta naurettavana ja aikoo palata jatkamaan taisteluja, kunhan luoti saadaan kaivettua ulos.

Vastoin odotuksia lento Djiboutiin sujuu mallikkaasti ja perillä entistä hirveämpään kuntoon itsensä lääkinnyt lentäjä rymähtää tyhjä khattisäkki mukanaan ulos ohjaamosta ja vaikuttaa olevan itsekin ihmeissään, missä edes olemme.

Vasta Münchenissä stressi alkaa helpottaa. Olemme kaikki elossa, matka oli mahtava ja elämä hymyilee. Ensimmäinen huurteinen olut lentokentällä tuntuu taivaalliselta. Kukaan ei vielä halua ajatella parin kuukauden päässä jo häämöttävää paluuta merirosvojen maahan.